Rönnow. Eeva, minä en siedä kuulla sellaista. Sinun käsityksesi on aivan väärä.
Eeva. Anna minun puhua, se on sinun velvollisuutesi. Jos sinä olisit puhunut, niin en minä olisi viettänyt yhtätoista vuotta elämästäni onnen huumauksessa. On niin katkerata herätä, ja kaksinkerroin katkerampaa, kun herääminen tapahtuu näin myöhään. Minä en mitään aavistanut, minä luulin olevani vapaa kuin taivaan lintu, ja kun sinä sitten yhtäkkiä tempasit verhon silmiltäni ja näytit nuo rautahäkkini kovat kanget…
Rönnow. Eeva!
Eeva. Niin minä tahdoin, mistä hinnasta tahansa, päästä ulos Jumalan vapaaseen ilmaan, jossa saisin sydämmeni kutsumusta kuullen olla lapseni äitinä. Mutta sekin oli unelma… minä en voinut.
Rönnow. Anna minun nyt puhua!
Eeva. Ei, minä tahdon puhua ensin… vielä yhden ainoan kerran, sitten minä vaikenen. Minä en voi lähteä vapauteen, en Haraldin vuoksi, enkä sinunkaan tähtesi. Minä olen koko elämäkseni kahlehdittu, enkä voi saada takaisin vapauttani. — Anna anteeksi, että olen loukannut sinun oikeuksiasi! Minä olen ollut sinua kohtaan äärettömän rohkea, aivan kuin olisin ollut sinun vertaisesi… anna minulle se anteeksi!
Rönnow. Sinäkö pyydät minulta anteeksi?
Eeva. Ja älä kadota kärsivällisyyttäsi, jos minä en yht'äkkiä oppisikaan kaikkia, mitä minun tulee oppia. Ja nyt minulla on vielä yksi rukous, yksi ainoa rukous, älä kiellä, mitä minä pyydän. Minä kerjään sitä sinulta polvillani, kunnes sinä myönnyt. Kun nyt Harald lähetetään kouluun kaupunkiin tahi vielä kauemmas, niin anna minun mennä mukaan. Vuokraa meille huone, jotta Harald saa asua äitinsä kanssa ja tulla joka päivä koulusta kotiin minun luokseni. Usko minua, ei ole ketään ihmistä, joka tahtoisi antaa hänelle sitä, mitä minä tahdon, eikä kukaan muu sitä voisikaan. Ja minä pyytäisin, että minä tällä tavoin saisin häntä vaalia, kunnes tulee aika, jolloin minä itse rohkenen uskoa hänet vierasten haltuun.
Rönnow. Eeva, saanko minä nyt puhua?
Eeva. Vastaa ensin pyyntööni.