Rönnow. Sitä minä en tahdo väittää. Mutta sinua ja minua ei tämä laki koske. Sen on tehnyt tyhjäksi rakkaus.
Eeva. Näinkö puhut sinä?
Rönnow. Näin puhun minä sinulle, rakastettu vaimoni, sillä sinä olit oikeassa ja minä tein sinulle verisen vääryyden. Anna minulle nyt anteeksi suuri rikokseni sinua kohtaan. Se rikokseni minua aivan kauhistaa.
Eeva. Rönnow!
Rönnow. Oli aivan kuin minuun olisi mennyt paha henki, niin että minä unohdin, että me kaksi olemme yhtä. Minun teki mieleni päästä valtiopäiville. Ei se ollut ainoastaan turhamaisuutta, minä luulin, että minulla oli kykyä siihen ja arvelin voivani saada aikaan siellä jotain hyvää. Mutta sitten minusta tuntui, kuin sinä olisit vastustanut minun vaaliani.
Eeva. Minä en ole ikinä vastustanut sinun vaaliasi. Kuinka sinä saatoit sellaista luulla?
Rönnow. Asianhaarat saivat minut sellaiseen harhaluuloon… minä olin ikäänkuin sokaistu. Ja sitte tuli muuan seikka vielä lisäksi, minua harmitti se, että muut luulivat, että sinä minua vallitsisit ja ettei minulla muka olisi vastustusvoimaa. Heidän piti nähdä, että minä olin herra.
Eeva. Sano minulle peittelemättä: oletko varma siitä, että minun mielipiteeni Haraldin kasvatuksesta oli väärä.
Rönnow. Minä pelkäsin, että niin oli. Sanoivathan kaikki, että hänet pitäisi panna kouluun. Mutta varma minä en ollut siitä; Se oli vaan mukava keino…
Eeva. Oman lapsesi sinä otit keinoksi! Se oli suurin vääryys, johon sinä teit itsesi syypääksi. Sitä en minä milloinkaan olisi tehnyt.