Rönnow. Oi, minä käsitän, että se oli kamalaa! Se selveni minulle heti, kun olin lähettänyt tuon onnettoman kirjeen. Kun Hattingin vaunut olivat vierineet ravintolan pihalta, niin minä riensin juoksujalassa kotia kohden, ja minä tunsin, että olin onnettomana hetkenä loukannut kaikkein pyhintä, minut valtasi kuolettava tuska ja pelko, että olin rikkonut suhteen, mikä ei enään milloinkaan voisi muuttua eheäksi.
Eeva. Rönnow parka! Ei se ole ijäksi rikottu… älä usko.
Rönnow. Voipiko välimme vielä muuttua eheäksi? oikein eheäksi, aivan niinkuin se oli ennen?
Eeva. Voipi kyllä, oma rakastettu ystäväni! Mutta älä koskaan enää yritä taivuttaa minua pahalla, sillä silloin minäkin muutun pahaksi. Ja meidänhän toki pitäisi auttaa toisiamme tulemaan hyviksi.
Rönnow. Voi, mitä sinä mahdoit kärsiäkään tänä iltana, pikku Eeva parkani! Sinultahan kerrassaan hävisi luottamuksesi minuun!
Eeva. Se oli minun rikokseni sinua kohtaan. Kun sinä vaadit ehdotonta kuuliaisuutta ja minä kuulin, että sinulla oli oikeus siihen, silloin minusta tuntui, kuin minun tähän astinen onneni olisi ollut valhetta ja minä nyt vasta olisin nähnyt sinut oikeassa valossa. Mutta nyt se joutukoon kaikki unholaan. Ei kuitenkaan kaikki… minä olen oppinut sellaistakin, jota en unhota.
Rönnow. Oi, unhota toki!
Eeva. Ei, sitä en unhota, että olen saanut tietää, mitä oikeuksia aviomiehellä on. Se opettaa minua ymmärtämään, että minulla on hyvä mies, joka ei tahdo käyttää oikeuksiaan (hyväilee häntä), joka unohtaa, että hän on luomakunnan herra, eikä välitä kuningasvallastaan, vaan tahtoo jakaa sen alhaisemman olennon kanssa, vaimo raukan kanssa, jolla ei ole oikeuksia.
Rönnow. Ja sitten Harald jää kotiin, kuten me yhdessä ennen olimme päättäneet. Tahdommehan antaa hänelle parhainta, mitä voimme.
Eeva. Niin, Rönnow, sen teemme. Ja sitten on vielä muuan salaisuus, joka tuotti minulle suurta surua, mutta joka nyt on taas muuttunut iloksi.