Knudsen. Tiesinhän entisestään teidät vapaamieliseksi ja kelpo mieheksi. Mutta kun useat valitsijat olivat kehottaneet minua asettumaan ehdolle ja minä olin antanut heille lupaukseni, niin en voinut enää peräytyä, ennenkuin olin kuullut teidän selvittävän kantanne vaalikokouksessa.
Rönnow. Ja kun te nyt olette kuulleet, niin…
Knudsen. En voi, jos tahdon vakaumustani noudattaa, peräytyä. Meidän mielipiteissämme on suurempi ero kuin luulinkaan.
Rönnow. Niinkö todella?
Knudsen. Herra Rönnow, minusta tuntui, etenkin eillis-iltaisessa kokouksessa, kuin te pitäisitte minua miehenä, jolta kokonaan puuttuu vakaumusta. Siinä te teette minua kohtaan väärin, ja minä olisin hyvin kiitollinen, jos sallisitte minun hetkisen aikaa keskustella kanssanne tästä asiasta.
Rönnow. Siihen ei minulla valitettavasti ole aikaa. Minä matkustan kokouksesta toiseen, ja kun minä tulen kotiin —
Eeva. Minun mielestäni sinun pitäisi puhua Knudsenin kanssa.
Knudsen. Minua surettaa, jos tämä rikkoo meidän välimme.
Rönnow. Ei kannata. Meidän välillämme on nyt jo ilmi taistelu ja sitä on enää mahdoton estää. — Mutta minun täytyy välttämättömäsi puhutella voutia. Suokaa anteeksi, herra Knudsen!
(Menee puutarhaan).