Kahdeksas kohtaus.
Eeva. Knudsen.
Knudsen. Herra Rönnow on suuttunut minuun.
Eeva. Se suuttumus ei lähde hänen sydämmestään. Hän on aina puhunut teistä ystävällisesti. Mutta puhukaamme nyt teistä itsestänne. Te olette kihloissa?
Knudsen. Niin olen, Margrete on jo kertonut sen rouvalle. Ettekö pidä hänestä?
Eeva. Margrete on hyvä tyttö, me olemme hyvin mieltyneet häneen. Mutta minusta tuntuu, kuin hän olisi kärsinyt paljon. Miksi ette mene naimisiin? Eikö teillä ole varoja?
Knudsen. Ei varojen puute olisi esteenä, mutta siihen on toinen syy. Margrete ei tahdo.
Eeva. Eikö hän tahdo?
Knudsen. Margrete pelkää avioliittoa. Hän on kasvanut onnettomassa kodissa. Isä, joka oli käsityöläisenä pääkaupungissa, rääkkäsi vaimoaan, ja Margrete, vanhin tyttäristä ja äitinsä uskottu, päätti jo pienenä tyttönä, ettei hän koskaan menisi naimisiin. Äidin kuoltua hän lähti palvelukseen, mutta kova onni on aina ohjannut hänet sellaisiin paikkoihin, joissa ei suhde miehen ja vaimon välillä ole ollut sellainen, kuin hän toivoisi — sillä hänellä on korkeat ajatukset avioliitosta.
Eeva. Se on oikein — niin on minullakin.