Eeva. Vai ei? Sepä kummaa? Mutta hänellä on oikeus riistää lapsi äidin sylistä ja heittää hänet kenen haltuun tahansa, vaikka äiti kieltää.
Hatting. On tietysti, jos hän sen katsoo oikeaksi. Siinä on laki hänen puolellaan.
Eeva. Täällä Tanskassako?
Hatting. Niin, täällä Tanskassa.
Eeva. Herra Hatting, kylläpä te luulette minua perin tyhmäksi, kun rupeatte uskottelemaan minulle tuollaisia hullutuksia. Jos me eläisimme noin hirveitten lakien alaisina, niin tottapa olisimme siitä joskus kuulleet.
Hatting. Minä en tiedä, mitä te, rouvaseni, olette kuullut, minä tahdon vaan lakitiedettä lukeneena miehenä ilmoittaa teille, että teidän miehellänne on lain mukaan täysi oikeus teidän mielipiteestänne huolimatta panna poikansa kouluun.
Eeva. Ja asettaa hänet teille asumaan?
Hatting. Niin, meille asumaan.
Eeva. Ja minä tahdon sanoa teille, että vaikka te olisitte kymmenen kertaa lainoppinut, niin minä en uskoisi sanaakaan siitä mitä nyt olette minulle laverrellut. Eikö äidillä olisi hitusen vertaakaan oikeutta lapseen, jonka hän itse on tuskalla synnyttänyt? Mitä isä on tehnyt lapsen hyväksi ansaitakseen yksinvallan? Onko hän kärsinyt lapsen tähden? Onko hän antanut sille verensä? Onko hän uhrannut mitään, mikä vetäisi vertoja sille, mitä äiti on uhrannut ja mitä hän saa joka päivä uhrata?… Houkkiohan minä olisin, jos loisin vähintäkään huomiota teidän puheeseenne. Siinä ei ole sanaakaan totta.
Hatting. Mitä minä olen sanonut, se on kaikki totta. Uskokaa jos tahdotte tahi olkaa uskomatta. Se ei muuta asiaa.