Harald. Rouva tuolla ulkona sanoi, että isä lähettää minut hänen kotiinsa jo tänä iltana.
Eeva. Sanoiko hän?
Harald. Sanoi. Se on oikein kiltti rouva. Äiti, minä juoksen hakemaan takkini.
Eeva. Tahdotko mennä pois äidin luota?
Harald. Minä tulen takaisin huomenna, kun tutkinto on ohitse. Mutta sitten minä taas menen hänen luokseen ensi viikolla, kun koulu alkaa. Ja hän sanoo, että siellä on niin hauskaa, siellä on paljon iloisia poikia, ja me leikimme aina välitunnilla. Ja minä saan asua hänen luonaan, ja minulla on oikein oma huone, ja siellä on pöytä ja tuoli ja uuni. Ja siellä on puutarhakin ja paljon omenapuita ja päärynöitä, ja iso koira, jonka nimi on Hektor.
Eeva. Mutta Harald, hennotko sinä todellakin jättää oman äidin?
Harald. En, äiti kulta! Minä en jätä sinua, minä tulen kotiin joka sunnuntai. Mutta se on niin hyvä rouva, hän kertoi minulle hauskoja satuja ja sanoi, että minä saan kutsua häntä tädiksi, ja hän sanoo olevansa minulle aivan niinkuin äiti.
Eeva. Etkö sinä sanonut, että sinulla on äiti?
Harald. Sen hän kyllä ilmankin tietää. Mutta hän sanoi, että siellä on niin hauskaa, hän leikkii minun kanssani aina, kun minä pääsen koulusta, ja sitten me menemme rantaan ja purjehdimme veneellä kauas ja saamme nähdä kaikki suuret laivat. Ja vuoden päästä minä pääsen Köpenhaminaan. — Mutta, äiti, sinun on paha mielesi.
Eeva. Oma pikku poikani, sinä et saa lähteä äidin luota. Äiti ei jaksa sitä kestää — äidillä ei ole ketään muita kuin sinä, äidin pikku poika. Me lähdemme yhdessä.