PETTERSSON. No, kun hän pötki tiehensä. Se oli juuri sama mies, joka toi kirjeen maisteri Sairiolta. — Kunpahan nyt vain saisin päähäni, mistä hän sen kirjeen sai.
BRIITA. Mistä sai, — kirjoitti ilse tietysti.
PETTERSSON (ankarasti mietiskellen). Kirjoitti itse — — —. Hm, eikös ole merkillistä, kuinka nyky-ajan roistot ovat riivatun viisaita!
STRÖMBERG. Tämä on meille ääretön häpeä. Kuinka te saatatte noin antaa vetää itseänne nokasta?! Hehe.
BRIITA. Rosvo on miehellä kynsissä ja — miks'et huutanut minua apuun?
PETTERSSON. "Huutanut", — huusinhan minä, mutta rosvo oli jo silloin tiessään.
STRÖMBERG. Mitä me nyt teemme noille nuorille herroille, joita olemme kohdelleet kuni hunsvotteja.
BRIITA. Kyllä minä menen ottamaan pönkän pois kellarin ovelta.
(Menee).
STRÖMBERG. Laura on aina pitänyt niiden puolta; ehkä hän saapi heidät leppymään. Meneppäs puhumaan niille vähän hyvääkaunista.