STENFORS. Sanotteko sitä yhdessä olemiseksi? Te olette istunut aivan äänetönnä, ja minun on täytynyt puhella isänne ja serkkunne kanssa, ja on ollut pakko näyttää iloiselta, peittääkseni levottomuuttani.
LAURA. Mutta te olette välin niin kummallinen. Kuinka te voitte aivan rauhallisena tehdä pilkkaa kunnianarvoisista ihmisistä, niinkuin esim. — — —
STENFORS. Älkäähän toki olko noin ankara! Mitä ihminen voipi, kun on pakoitettu puhelemaan, vaikk'ei ollenkaan ole halua siihen?
LAURA. Niin, mutta ei toki pitäisi antaa tyytymättömyytensä kohdsta varsin viattomia ihmisiä.
STENFORS. Te olette aivan oikeassa. Ja olettehan jo ennenkin huomauttanut mua tuosta rumasta viasta, ja minä lupaan itseni parantaa. — kunpahan te vain pitäisitte vähänkin minusta, — Laura, kun te vain pikkuisenkaan rakastaisitte minua.
LAURA (hiljaa). Olettehan te antanut mulle miettimisaikaa.
STENFORS. Minun asemani te tunnette. Miettikää viikko, — kuukausi, jos mielitte. Min'en tahdo häiritä vapaata valitsemistanne.
LAURA. Uskokaa, minä kunnioitan tuota jalomielisyyttänne. Mutta esityksenne tuli niin äkkiä, ja — — —
STENFORS. Ettehän mua toki synkkään toivottomuuteen heittäne — — —?
LAURA. Kunhan vain saisin rauhassa koota aatoksiani!