SALMELA. Olen; siellä on ihmeen ihana paikka. Minun kotini on myös järven rannalla, senvuoksi aina hupaisina hetkinä mieleni sinne vetää. — Aaltojen hyrsky soittaa mulle äitini laulamia, suloisia kehto-laulelmia.
LAURA. Tuolla, oikealla, on pieni lehto aivan lähellä rantaa; siellä on mitä hauskin käyskennellä näin iltamalla.
SALMELA. Vasta kesä-illan hiljaisuudessa oppiikin maamme suloisuuden tuntemaan, sen ylevätä juhlallisuutta ihantelemaan. — Kun koko muu luonto uinailee, huokuu yhäti järvi, kuni i'äisesti levoton ihmis-sielu, ja sen hiljainen maininki kuiskaa korviini surun-sointuisia säveliä, raskaita kuni kaipauksen hengähdykset. — Niin, neitini, te olette onnellinen, kun saatte olla ja elää näin herttaisessa paikassa, rauhan ja yksinäisyyden helmassa.
LAURA. Myönnän kyllä; mutta yksinäisyyteenkin voipi ajanpitkään kyllästyä.
SALMELA. Suokaa anteeksi, — mutta minä olen luullut huomaavani, että juuri te olette luotu maaseudun yksinäisyyttä nauttimaan.
LAURA. Niin luulen itsekkin. Mutta minä olen nainen. Mies saattaa ehkä yksinomaisesti kiintyä kirjoihinsa, mutta tyttörukalle eivät ainoastaaa kuolleet kirjaimet ole kylliksi. Ja kun minä luen jotakin, on mulla sen johdosta aina niin ihmeen paljon kyselemistä.
SALMELA. Mutta ettehän te toki eläkkään erakon lailla.
LAURA. Melkeinpä kyllä. Isäni on aina kiintynyt toimiinsa, hän ei — —
SALMELA. Entäs orpananne?
LAURA. Hän tuli tänne vasta hiljakkoin, ja paitsi sitä, hän on vallan toisenlainen kuin minä, aina hilpeä ja vilpas; hän ei käsitä minun haikeuksiani. Ja minä luulen, että juuri sentähden pidänkin hänestä niin paljon.