SALMELA. No, eikö täällä käy vieraita?
LAURA. Käypi kyllä. Mutta ne eivät koskaan puhele kanssani totisia asioita. Kun joskus johdan puhetta vakavampiin aineisin, käännetään se heti pilaksi. — Oi, uskokaa, ei mikään ole niin inhoittavaa, kuin, odottaessaan totista vastausta, kuulee jonon jonkinjoutavia kohteliaisuuden sanan-parsia —- Mutta minä olen hupakko, kun rupean ripittämään itseäni ventovieraalle.
SALMELA. Tuttavuutemme on tosin lyhyt, mutta matkaavaisten kanssa tutustutaankin yht'äkkiä, — ja minä luulen ett' ette kadu minulle osoittamaanne luottamusta.
LAURA. Niin, te olette ainakin osoittanut ihmeteltävää kärsivällisyyttä, kuunnellessanne turhamaista pakinaani.
SALMELA. Minä olen kuullut, ja luulen ymmärtäneenikin sanelmanne, — Sallitteko minun vastata, sallitteko minun vähän ryhtyä erääsen asiaan — — —?
LAURA. Sydämestäni, — minä kiitän. Teissä on jotain, josta minä paljon pidän; te ette ole ollenkaan turhamainen ettekä pilkallinen. — Mutta kuuikaapa, sanoittehan tuolla rannalla löytäneenne suloisan paikan; jos suvaitsette, menemme sinne yhdessä?
SALMELA. Sydämestäni mielelläni!
LAURA. Mutta sitte teidän pitääkin puhella minulle kaikki-tyyni.
SALMELA. Teillä on valta käskeä.
(Menevät).