MATTI. Sekö? Se on meidän kartano — Väinölä; se jossa komesrooti asuu.
RISTO. Mikä komesrooti?
MATTI. Min' en, tottamaar', tiedä, mikä komesrooti se on, mutta komesrooti se vain on, ja tääll' ei ole muita senlaisia. Suomalaiset sanovat häntä "Römpeliksi", mutta sitä hän ei voi kärsiä. Hänellä on rahoja yltäkyllin; sieltä sinä helposti saatat siepata ne kaksikymmentä markkaa.
RISTO. Tuskin vain. — Kuuleppas, Matti! Varkaan elinkeino on toki mitä saastaisin.
MATTI. Hahaha! Saattaa olla. Mutta miksikä olet sinä valinnut juuri sen keinon?
RISTO. Oi — älä puhu noin! Me, ihmiset, tulemme toki aina siksi, meidän pitää tulla. Sallimus — tai miksi häntä kutsutaan, jolla on ylimmäinen hallitus — se ei kysy neuvoa meiltä. Se panee meidät liekaan määrätylle tilkulle, jolla voimme liikkua ainoastaan liekanuoran mitan. Minä olen luonnoltani aina ollut suuritarpeinen, se ei ole minun vikani. Palkkani kauppakirjurina ei koskaan riittänyt. Pidin isäntäni häpeänä, että hänen palveliansa olisivat ryysyherroja. Siksipä otinkin kassasta lisäpalkkaa varsinaisen palkkani korvaukseksi. Mutta häpeätäpä siitä sain, enkä muuta.
MATTI. Niin, silloinhan sinua ensikerran nipistettiin varkaudesta.
Mutta miks'et sitte jättänyt koko oman luvan-kauppaa hornan nieluun?
RISTO. Jospa olisin voinut! Mutta usko pois, ystäväni, joka kerran on varkaanluolassa käynyt, se ei saata pysyä sieltä poissa; täytyy matkustaa pois koko maailmasta tai ainakin synnyinmaastansa, saattaakseen alkaa elämänsä alusta jälleen. Ja moiselle matkalle pitää sinun nyt auttaa minua.
MATTI. En!
RISTO. Voithan toki lainata mulle kaksikymmentä markkaa, sinä jöröpää; minä maksan ne sulle jälleen, ja kasvut, vieläpä kasvujenkin kasvut.