STENFORS. Minun sanoissani ei suinkaan ollut pikkuisintakaan loukkauksen siementä. — Oleskeleehan näillä tienoin nykyään kaksi karannutta vankia. Laura-neidille voisi olla kovin vaarallista kävellä ihan ilman turvaa rannalla.
BRIITA. Mitä vielä! Ja olihan herra Salmela hänen turvanaan.
STENFORS. Minun tietääkseni eivät papit tähän saakka ole olleet juuri erinomaisempia ruumiillisia sankareita.
SALMELA. Min' en ole pappi — vaikka olenkin teologi. Ja mitä sankaruuteeni tulee, en ollenkaan pelkää paria karannutta vankia. Niillä raukoilla on usein enemmän syytä peljätä meitä, kuin meillä on syytä peljätä heitä.
STENFORS. Raukoilla? Hm! Minä luulen, että te todellakin surkuttelette noita roistoja?
SALMELA. Niinpä juuri teenkin.
BRIITA. Te surkuttelette ihmiskunnan surkeata paatumusta; aivan kuin papilliset miehet ainakin.
SALMELA. Sentähden ei tarvinne varsituisesti pappi olla. Jokainen, jonka povessa ihmissydän sykkii, surkuttelee esim. semmoisia raukkoja, jotka tietämättään, vallan ehdottomasti ovat sekaantuneet rikoksiin, ja jotka, saatuaan silmänsä auki, ehkä tahtoisivat parantaa itsensä ja alkaa elämänsä uudestaan, vaan huomaavat parannuksen tien salvatuksi ja palajamisensa rehelliseen elämään mahdottomaksi. — Katkerata lienee nähdä itsensä pakoitetuksi tekemään pahaa, — vastoin tahtoansa olemaan roisto, kammoittava rosvo.
STRÖMBERG. Se on varma se! Hehehe.
STENFORS (ilkeästi). Mistä te sen niin varmaan tiedätte? — Pitäisi tietysti rakennettaman turvapaikkoja noille idealisille roistoille.