SALMELA. No, mutta kuinka te olette joutunut — — (pysähtyy).
EISTO. Hylkiöksi, ai'oitte sanoa? — Oi, mistä minä sen tiedän? Minä olen kai ollut hylkiö syntymästäni saakka. Mutta miksipä minä sitä teille kerronkaan; te ette kumminkaan ymmärrä minua, te, kuin olette puhdas ja viaton.
SALMELA. En — viaton en minä suinkaan ole.
RISTO (ilolla). Oletteko tekin tehnyt pahoja töitä?
SALMELA. Varmaan! Kenpä on vapaa niistä?
RISTO. Oletteko rikkonut lakiakin?
SALMELA. Maallista lakia en ole rikkonut, mutta ehk'ei se ole minun ansioni; asemani ihmiskunnassa ei ole pakoittanut minua siihen. Vaan Jumalan edessä olen minä yhtä syntinen kuin tekin.
RISTO. Oi, te tuomitsette liian hellästi. — Minä kuulin teidän eilen puolustavan sellaista pahantekiä-parkaa, jota armoton kohtalo pakoittaa lisäämistänsä lisäämään syntikuormaansa. Mutta — älkää, suuttuko — min'en uskonut teidän sitä todella tarkoittavan. Min'en milloinkaan ole nähnyt muuta, kuin pahaa. Yksi ainoa ihminen on minua rakastanut, se oli äitini, ja — hänkin opetti varastamaan.
SALMELA (kättelee häntä). Kuulkaa! Vielä on teillä pelastuksen toivoa.
Te ette joudu kadotukseen, jos vain itse tahdotte pelastaa itsenne.
Oletteko milloinkaan rukoillut Jumalaa?
RISTO. Olen koettannt — kerran — silloin kun ensi kerran jouduin kiini varkaudesta. Mutta — min'en voinut rukoilla. — Minä luotan teihin. Sanokaapa — onko siitä mitään hyötyä? Saattaako Jumalaa rukoilla? — Oletteko te koettanut?