SALMELA. Te olette väärässä, minä tiedän sen, — mutta min'en tuomitse teitä. — Minä tiedän vielä neljännenkin keinon pelastukseen, joka kenties auttaa teitäkin. Kas tässä franskalainen kultaraha, joka on kahdenkymmenen markan arvoinen. Ottakaa se — älkääkä varastako enää!
RISTO (liikutettuna). Tätä en olisi odottanut! — Te saatatte minut hämmästykseen. Mutta ehkäpä minä saatan hyväntyönne palkitakkin. Minä kuulin viimeisen keskustelunne — älkää suuttuko, minä olin pakoitettu sen kuulemaan. Minä tiedän sydämenne ajatukset, ja voin ehkä auttaa teitä.
SALMELA. Milä sanotte?
RISTO. Luottakaa minuun, te saatte kostan aiin täydellisesti, kuin tahdotte. Minä kostan puolestanne kilvoitteliallenne.
SALMELA. Min'en tahdo kostaa.
RISTO. Te ette usko minua. Kuulkaapa — minä puhun herra Stenforsista.
SALMELA. Min'en tahdo kuulla sanaakaan.
RISTO. No, mitäs te sitten ai'otte?
SALMELA. Minä valitsen mainitsemani kolmannen keinon: Kärsin ja jätän tämän talon niin pian, kuin suinkin. Ja saman neuvon annan teillekkin.
RISTO (liikutettuna). Älkää — älkää lykätkö minua luotanne — älkää hyljätkö minua! Min'en todellakaan ole niin paatunut, kuin te luulette, — Oi, minä olen paljon, paljon paatuneempi. — En minä nyt ensi kertaa varkautta harjoittanut, en — minä olen vanha, vanha hylkiö, — niin, mitä saastaisin. Mutta te, — älkää noin hyljätkö minua, min'en ole milloinkaan tavannut teidän kaltaistanne ihmistä.