PETTERSSON. Neitosilla ei ole vähintäkään kokemasta tässä momentissa.
LAURA. Mutta eihän mokomata vielä ole kuultu kuuna kulloinkaan!
PETTERSSON. Hohhoo, — onpa kyllä! Minäkin tunnen sadottain tämmöisiä tapauksia virka-ajaltani. — Antakaas otan esimerkin. — Tuolla alhaalla maantien varrella asui suutari; se oli varsin kunnon mies, mutta ylen köyhä; sillä oli muun muassa hirveä lapsi-liuta, parikymmentä kappaletta, luulen ma, — ei, ei, — ei niitä sentään tainnut olla kuin noin viis-, kuustoista, mutta se ei muuta asiaa. — Niin, sitten — eräänä aamuna tulee Mikkolan Matti minun luokseni ilmoittamaan, että häneltä viime yönä oli varastettu lehmän vuota, eikä hän saattanut epäillä ketään erityistä. — Hm, mietiskelin minä, — kukas nyt tehdään varkaaksi? — Mutta yht'äkkiä pisti päähäni: Se on varmaankin suutari!
SIEVÄ. Mutta eihän herra Heiliö ja Salmela ole suutareja.
PETTERSSON. Niin, sitä min'en saa päähäni; mutta se ei muuta asiaa, sillä sittemmin tulikin ilmi, ett'ei suutari ollutkaan varastanut lehmän vuotaa, vaan — — —
SIEVÄ. Eihän se todista vieraitamme varkaiksi!
PETTERSSON. Sallikaa mun puhua loppuun! — Puhukaa te vasta sitte, kun olette ollut roistojen kanssa tekemisessä niin paljon, kuin minä virka-ajallani.
SIEVÄ. Ei, sitte minä mielemmin aina olen vaiti.
Toinen kohtaus.
Entiset. Beiita. Stenfors.