KAISLA ivallisesti. Niinpä tietysti — sisältöä minäkin.
PAUKKU. Alussa koetin käyttää hyvyyttä, mutta se ei tepsinyt ollenkaan.
Täytyi muuttua ankaraksi.
KAISLA. Ja se auttoi heti?
PAUKKU. Luonnollisesti. — Mutta pahinta on se, etten mitenkään tahdo saada pahimpia juonittelijoita tunnustamaan.
KAISLA ilkeämielisesti. Onko mahdollista? Eikö herra Paukku saa roistoja tunnustamaan?
PAUKKU. En aina — sillä ne ovat niin tavattoman älykkäitä ja kekseliäitä. Kerrankin, tutkiessani erästä varasta ja hikoiltuani pari tuntia, tokaisee se junkkari hävyttömällä äänellä: Täähän on aivan päätöntä!
KAISLA kuin ennen. Olipa se mies suorapuheinen!
PAUKKU. Niin se oli. Ja minä jouduin vallan neuvottomaksi, enkä tiennyt mitä tehdä.
KAISLA. Ettekö todellakaan tiennyt?
PAUKKU. En — niin noh! Kyllä — kyllähän minä sentään tiesinkin. Tietysti! Mutta vaimoni on niin uskomattoman kekseliäs. Hän pelastaa minut aina pulasta. Hän asettui näin varkaan eteen ja sanoi — hm! — mitenkä se nyt taas olikaan, kun Lotta sanoi! Kuulehan Lotta! Etkö sinä sanonut, että —