VUORINEN. Sepä hyvä! — Ja toverinne — runoilijan pitää myös jäädä, sillä —
AIRIO. Voin luvata hänenkin puolestaan. Hän on tähän seutuun yhtä ihastunut kuin minäkin.
VUORINEN. Mainiota! — Älkää huoliko puhua hänelle mitään sosialismista! En pidä häntä yhtään vaarallisena, koska hän on runoilija. — Mitä kauvemmin viivytte täällä, sitä tyytyväisempi minä olen. He, he, he! Saatua nähdä täällä vielä paljon huvittavaa! Ja sen sanon, pikku Hellä on vallan mainio opas, vaikka hän onkin veljeni tytär. Kaikin puolin kelpo tyttö, he, he, he!
HELLA. Hyi setä! Tulkaa nyt, herra Airio! Minä käyn edellä. Ajatus käy — minkä edellä, herra Airio?
AIRIO. Pahan.
HELLÄ. Ha, ha, ha! Te olette paha — paha — paha — (Juoksee pois.)
AIRIO seuraa perässä, nauraen.
VUORINEN nauraa ja menee portille perässä. Huutaa. Tulkaa pian takaisin! — Eikö ole kahvin aika kohta? (Kulissista kuuluu epäselviä ääniä vastaukseksi.) Erinomainen nuorukainen tuo Airio! Oikea patentti, saaturi soikoon! Hänellä on sellainen huomiokyky, että — se on vallan ihmeellistä! (Pysähtyy.) Mutta tuo toinen — sosialisti! No, no, no! Ei saa käyttää sitä nimeä! Onhan hän runoilija! Ja kovin miellyttävä hänkin. — Toista maata ovat molemmat, kuin tuo irvihammas Kaisla. — Mutta saaturikseen — jotain suun avausta —! (Menee sisään.)
SANTTU tulee pensastosta. Mitähän nimismies ystäväni nyt hommailee. Minun täytyy täällä odotella, nähdäkseni tarkoilleen asioitten kehityksen.
Laulu n:o 8.