MANU. Ha, ha, ha! Sinä veitikka!
SANTTU. Mitä naurat? Mikä on sen kartanon nimi?
MANU. No, sehän on Lahdenpohjan kartano.
SANTTU. Näetkös! Sokeakin kana jyvän löytää. — Kuka sen omistaa?
MANU. Viljelysneuvos tietysti.
SANTTU. Vai niin. Se on kai maanviljelysneuvos. Mikä hänen nimensä on?
MANU. Sitä en tiedä. Jotkut puhuttelevat häntä Vuoriseksikin, mutta silloin hän aina suuttuu. (Hiljaa) Kuules! Hän on rikas mies. Häneltä voisit nipistää tuon kympin, ilman että hän sitä lovea huomaisi.
SANTTU. Tokkohan vain! — Kyllä varkaan ammatti on sangen kurja.
MANU. Joko tuntuu siltä? Ha, ha, ha! Miksi olet siis ryhtynyt sellaiseen ammattiin?
SANTTU. Miksi? Hm! Ihmiset tulevat aina siksi, miksi niiden pitää tulla. Kohtalo — tai sallimus — tai mikä lieneekin, ei kysy meidän mieltämme. Se kytkee meidät liekaan määrättyyn aituuseen, jossa saamme tepastella ainoastaan liekanuoran mitan. — Minä esimerkiksi, olen luonteeltani aina ollut ylpeä ja tuhlaavainen. Mutta onko luonne minun vikani? Palkkani maistraatin kirjurina oli liian pieni. Olin sentään ylpeä arvostani ja pidin virastolle häpeänä elellä nurkkakirjurin tavoin. Siksipä otinkin kassasta lisää palkkaa. — Mutta tässäpä sitä nyt ollaan!