LAURA. Melkeinpä. — Isällä on kiirettä aamusta iltaan niityillä ja pelloilla ja kun hän väsyneenä tulee kotiin, tahtoo hän nähdä ympärillään iloisia ja tyytyväisiä kasvoja ja silloin minä en tietystikään henno vaivata häntä minun pikku huolillani ja kyselyilläni yhdestä ja toisesta, joista mieleni kaipaisi enemmän selvyyttä.
MERISAARI. Entä serkkunne?
LAURA. Oh! Hän on niin peräti toisen luonteinen kuin minä — aina hilpeä ja elämän haluinen. Hän ei käsitä minun tunne-elämääni. — Hän on onnellinen luonne, sillä hän on aina iloinen. — Minä pidänkin hänestä erittäin paljon — ehkä juuri sentähden, että hänellä on sitä, mitä minulta puuttuu.
MERISAARI. Mutta käyhän teillä kai edes vieraita?
LAURA. Käypihän niitä. Mutta heidän kanssaan en koskaan ole onnistunut saamaan aikaan mitään vakavampaa keskustelua. Jos joskus sellaista yritän, käännetään se heti leikiksi. — Ette voi aavistaa miltä tuntuu jos — odottaessaan vakavata vastausta, saakin kuulla joko pintapuolisen kohteliaisuuden tai kuluneen sisällöttömän sukkeluuden. — Mutta teenhän minä väärin, kun kidutan teitä laverruksillani. Minä ihan häpeän, olettehan te oikeastaan aivan ventovieras.
MERISAARI. Niinpä kyllä olen. Mutta eihän tutustumiseenkaan aina vuosia tarvita. Eikä teidän tarvitse pahoitella minulle osoittamastanne avomielisyydestä. Kuuntelen teitä mielelläni.
LAURA. Olette tosiaankin harvinaisen kärsivällisesti kuunnellut joutavaa loruamistani.
MERISAARI. En ole ainoastaan teitä kuunnellut, vaan minä olen myöskin teidät ymmärtänyt. — Jos sallitte, niin jatkamme vielä keskusteluamme.
LAURA. Oi, niin mielelläni. Minä kuuntelen teitä niin kernaasti. Te ette ole ollenkaan pilkallinen minua kohtaan, kuten monet muut. — Mutta sanoittehan, että löysitte tuolta rannalta ihanan paikan — jos tahdotte niin voimme kävellä sinnepäin yhdessä?
MERISAARI. Sydämestäni mielelläni!