LAURA. Herra Merisaari!
MERISAARI. Laura! Neiti!
LAURA. Tuletteko rannalta?
MERISAARI. Tulen. Siellä on ihmeen ihanaa. Löysin sieltä oikein idyllisen lehdikon. Minunkin kotini on järven rannalla. Senvuoksi ihailen niin sanomattomasti vettä. Aaltojen loiskeesta soipi korvaani kehtolaulut ja lapsuuden muistot.
LAURA. Niin — ja varsinkin näin iltavalaistuksessa tekee meri suuremmoisen vaikutuksen — eikö totta?
MERISAARI. Vasta kesäillan hiljaisuudessa oppiikin tuntemaan järveä ja merta. Koko muun luonnon vaipuessa uinumaan, puhuu levoton meri yhä tajuttavampaa kieltä. Sen maininkien huounta on kuin kaihoava ihmisrinta. — Olette onnellinen kun olette saanut kasvaa näin ihanassa paikassa. Siellä on rauha, missä yksinäisyys vallitsee.
LAURA. Rauhaakin voi olla joskus liian paljon. Yksinäisyyteenkin voi aikojen kuluessa kyllästyä.
MERISAARI. Luulen, että juuri yksinäisyys antaa teille luonteenne mukaisen maaperän.
LAURA. Voitte kyllä olla oikeassa. Mutta toisinaan tuntuu minusta, että minä kaipaan jotakin kirkkaampaa, jotakin elävämpää — hm! — minä en osaa pukea ajatuksiani sanoihin. — Minä uskon, että kirjat ja luonto eivät yksinään voi tuutia rauhaa ja lepoa naisluonteeseen. Miehet ehkä ovat toisellaiset siinä suhteessa. — En tiedä ymmärrättekö ollenkaan mitä tarkoitan.
MERISAARI. Luulenpa ymmärrtäväni. Te tarkoitatte, että nainen vaatii täyteläisempää ja virkeämpää elämän sisältöä. Sentähden kuuntelee hän kernaammin, kuin lukee ja rakastaa keskustelua enemmän, kuin yksinäisyyttä. — Mutta ettehän te elä täällä niin perin erakko-elämää sentään, luulisin minä.