SANTTU tulee sisään akkunasta.
Kas niin! Tuo varmaankin on agronoomin ovi. — Oi, jospa tämä olisi jo ohi! Mutta — mikä on tehtävä, niin tehtäköön heti. Nopeasti siis! (Kuuntelee Kaislan ovella.) Jo tunti sitten pani hän maata. Eikö hän jo nukkune — (Avaa oven.) Kyllä — hän nukkuu. Ja rahalompakko on pöydällä. — Hiljaa! Hiljaa vaan! (Menee Kaislan huoneeseen ja palajaa hetken kuluttua.) Tässä on rahat! Tässä minulla matkapiletti uuteen maahan ja uuteen elämään. — Muutama askel vielä — Hah!! Mitä se? Tullaan portaissa! Kas niin — hyvästi Santtu. Jouduitpa satimeen — (Vetäytyy takaisin Kaislan huoneeseen.)
VUORINEN tulee Airion ja Merisaaren kanssa. Käykää sisään vaan, hyvät herrat! Täällä on huoneenne — ja tuo tuossa on makuukamarinne. Koettakaa nyt tyytyä näihin maalaisoloihin.
AIRIO. Tuhansia kiitoksia vaan! — Minne tuo ovi vie?
VUORINEN itsekseen. Kas, kas! Heti valmis tiedustelemaan. (Ääneen.) Herra Kaisla nukkuu siellä. Mutta hän on hirmuisen kevytuninen. Hän herää pienimmästäkin rapinasta, he, he, he!
MERISAARI. Emme me melua.
AIRIO. Voitteko sanoa, herra maanviljelysneuvos, miten paljon kello on?
VUORINEN. Kyllä — (aikoo ottaa kellon taskustaan, mutta rupeaakin hätäisesti takkiaan napittamaan.) En voi arvata aivan täsmälleen — minulla ei ole kelloa.
AIRIO. Hellä-neiti pelkäsi varkaita, kun väki on tansseissa.
VUORINEN. Ne tulevat aivan tuossa tuokiossa — taisivat jo tullakin — kyllä varmaan jo tulivatkin — ja aurinkokin nousee aivan tuossa paikassa — on jo tainnut noustakin! Hyvää yötä vaan hyvät herrat — (Itsekseen) senkin roistot!