Hän näytti samalla joutuneen hiukan hämilleen siitä, miksi vierasta kersanttia nimittäisi. Mutta juuri silloin tuotiin tilatut tavarat. Hohtavan valkoinen, joskaan ei hieno lautasliina levitettiin pöydälle, ja sen päälle asetettiin äskenpyyhityt lautaset.
"Mutta ajatelkaas, jos lähtevät laivoineen luotamme?"
"Eipä niinkään", vastasi kersantti. "Sitä ennen on ammuttava lähtömerkiksi, ja ampuman lauettua ennätämme kyllä alas rantaan." [Tätä ei nykyään käytetä kaupungista lähdettäessä, ainoastaan perille saavuttaessa.]
Hän joka oli tuonut sisälle kestityksen oli jälleen mennyt pois, ja ovi oli suljettu. Kersantti otti oman lasinsa kirsikkaviiniä käteen ja sanoi: "Terve matkalle!"
Sara Videbeck otti kursailematta toisen pienen lasin, kilisti isäntänsä kanssa, nyökäytti hilpeästi päätään ja sanoi: "Kiitos!"
"Sananen yhtä hyvä kuin toinen, ennenkuin juomme", virkkoi kersantti. "On haitallista ja harmillista, kun ei tiedä miksi toisiaan nimittäisi — ja sitten niin — en tahdo koskaan saattaa ketään pahoilleen, suutuksiin tai loukkaantuneeksi ja par exemple emmekö voisi toisiamme par exemple sinutella — ainakin syödessämme, vai —"
"Sinutellako? Kyllä, olkoon niin." Tämän sanoessaan hän vielä kerran kilisti, asia oli selvä, ja kirsikkaviini juotiin.
Kersantti muuttui kuin uudeksi ihmiseksi, tämän kiven pudottua hänen rinnaltaan; hän astuskeli huoneessa, tuli kahta vapaammaksi, iloisemmaksi ja kohteliaammaksi. Mutta kaunis lasimestarintytär sitävastoin ei muuttunut vähimmässäkään määrässä. Hän istui pöydän luona, söi ja otti eteensä, tosin aika viehättävällä tavalla, mutta mitään suurempaa suloutta ei juuri näkynyt hänen eleissään. Hän sinutteli uutta tuttavaansa joka kahdeksannella sanalla kainouden tai isostelun yhtään estämättä. Hän näytti äärettömän kotiutuneelta.
Kersantti, joka ainakin seuratavoissa tunsi etevämmyytensä, oli tästä tunteesta sitä onnellisempi, ja sanoi: "Hyvä Sara, vähän enemmän vattuja! Tämä kermahan oli varsin hyvää?"
"Oivallista! Kiitos! Minä muistan tuolla alhaalla Lundin kylpylässä viime kesänä —"