"Heti paikalla!" vastasi kapteeni. Sara seisoi katselemassa eikä voinut pidättää äänekästä naurua, kun miehet asettivat sikarinpäät toisiaan vasten, tuijottavin totisin silmin tähystivät kärkiä ja kiihkeästi ponnistivat saadakseen toiselta sikarin syttymään. Se onnistui, ja iloisa kelpo kapteeni meni tiehensä. Omituisin autuaallisin ilmein imi kersantti molemmat poskiluut täpösen täyteen uutta, tuoretta savua — sillä onhan tiettyä, että ensisavu parhaalta maistuu — ja puhalsi sen ulos aivan hitaasti, mutta hajamielisyydessään Saralle vasten kasvoja.
"Voi toki!" huudahti tämä ja juoksi uudelleen tiehensä etukannen toiselle puolelle, jossa hänellä oli ennenmainittu lipashommansa.
Albert seisoi siis jälleen yksin laukkunsa — hänen laukkunsa — luona ja katseli painuvaa lempeätä, viehättävää lännenaurinkoa. Oli nyt saavuttu Galten-selälle, Mälarin perimmäiselle Arbogaan päin. Albert seisoi tähystämässä aurinkoa, kuten sanottu on, mutta hän tähysti myöskin toisinaan matkalaukkua. Hän poltti hitaammin nyt, sillä hän ajatteli, että jos tämä sikari loppuu tuossa tuokiossa, ei käyne yhtä ketterästi kuin äsken uuden savun saaminen. — Niin, aivan varmasti on hänellä lasia laukussa, ja pidän enemmän siitä kuin että hänellä, kuten kerran luulin, olisi lasia rinnassa tai koko sydän lasinen. Se oli minun puoleltani tyhmä ajatus… puh!… Mutta en tahdo puhaltaa liiaksi savua suusta yhdellä kertaa… puh!… Olkoon, että hänen sielunsa on lasia jonkun verran, eikö minulla voisi olla timantti yhtä hyvin kuin jollakulla muulla, leikatakseni? Mutta syvälle en tahdo leikata, sitä ei lempokaan henno niin kauniiseen kristalliin… puh!… Minä vain piirtelen A:n hänen muistinsa emaljiin; sen toki saanen? Eihän se liene liikaa… puh! Kaunis hän on totisena, mutta vielä kauniimpi hymyillessään tuolla tavalla, ja kaikkein kaunein hän oli äitiänsä itkiessään. Onpa ihmeellistä, että siitä saatoin pitää. Muutenhan ihminen tavallisesti tulee rumaksi irvistäessään… puh!… Mutta hänen silmänurkkansa eivät punehtuneet, vaan olivat kirkkaita kuin… nono, itkua ei kestänytkään kauan.
"Ruori alas, ruori alas!" huusi kapteeni perämiehelleen. "Etkö näe viittaa, senkin…? Niin, niin, alkaa jo hämärtää", lisäsi hän hyvänsävyisästi. "Nyt on parasta, että päästän hänet peräsimestä ja otan sen itse. Arboga-joen suu ei ole kuin muut joutavat jokisuut. Ruori alas, alas! Kone seisomaan, sen seitsemäntuhatta sarvipäätä! Mene alas täältä, minä asetun siihen itse. Käske laskea viistopurje alas!"
"Kone seisomaan, seisomaan!" kuului vastaukseksi. Laiva hiljensi vauhtia, ja taitava kapteeni, joka nyt itse hoiteli peräsintä, sai aikaa jälleen oikoa suuntaa, niin että viitta kierrettiin onnellisesti.
Mälarin sisin perukka eli sen läntisin alku Kungsbarkarön ja Björkskogin pitäjäin kohdalla on täynnä pikku luotoja, salakareja ja maalaisseikkailuja, joista aina on haittaa vesillä ollessa. Nämä pienet maakärjet, lähinnä Arboga-jokea, ovat matalain Kungsör-niittyjen jatkona, jotka etäimpänä lännessä vihreän maton kaltaisina näyttävät yrittävän hiipiä veden alle, ja varsinkaan iltaisin ei voi tarkkaan erottaa nurmikkolaidan ja Mälarin-laineen rajaa. Purjehtija silloin ohjaa suuntansa Kungsörin linnan kattoa kohti, joka ei ole kaukana jokisuusta. Tällä kertaa kuten aina "Yngve Frey" osui oikeaan väylään.
Juuri jokeen päästyä kuului karkea, kuiva ääni ylhäällä laivanperässä puhuvan naapurilleen: "Kuinka pitkälti meillä nyt on kaupunkiin?" — "Kuusi neljännestä jokseenkin", virkkoi vastaukseksi toinen ääni ilmaisten mitä suurinta hyvänsävyisyyttä, avuliaisuutta ja intoa. Ääni oli sopraano, akkamainen, vaikka mieshän siinä ilmeisesti silti puhui. "Hyvä!" jatkoi basso ja katsoi kelloa. "Nyt on seitsemän, olemme perillä kahdeksan aikaan, ainakin yhdeksältä, ja voimme toivoa kunnon pöytää ja oikeita vuoteita." Nämä sanat vaihtoi keskenään kaksi perheenisää. "Jos herra parooni käskee", sanoi sopraano (myöskin parooni), "niin se käy helposti laatuun, varsin helposti, jos pidämme varamme täällä Kungsörissä ja toimitamme pikalähetin maitse kaupunkiin tilaamaan meille huoneita, sillä tähän aikaan sattuu paljon matkustajia yhteen".
"Käykö se päinsä, kapteeni?" kysyi basso ylhäisesti, mutta välinpitämättömästi. — "Se käy oleellisesti päinsä, kyllä varmaan, kyllä", keskeytti kiihkeästi sopraano, ennenkuin kapteeni vielä oli ehtinyt nousta peräsimen äärestä.
"Voi kyllä tapahtua", sanoi tämä, "vaikkei aivan vaivatta."
"Millä tavoin?" kysyi basso, väsyneenä niin paljoon puhuntaan.