Raamatun tutkisteluja 2: Aika on lähestynyt

by C. T. Russell

Kun tiedämme, että Jumala näille maallisille eli pakanallisille hallituksille antoi vallan määrätyksi ajaksi, tiedämme myös samalla ei ainoastaan, että ne tulevat särkymään ja kukistumaan ja että Kristuksen valtakunta tulee niitä seuraamaan, kun niiden ajat ovat loppuun kuluneet, vaan myös, ettei Jumala tule ottamaan valtaa heiltä, antaakseen sitä Voidellullensa; ennenkuin tämä valtalupa kuluu loppuun — "kunnes pakanain ajat täyttyvät". Niinmuodoin asetetaan meidät juuri tässä varuillemme sitä väärää luuloa vastaan, johon paavikunta on johtanut maailman — että Jumalan valtakunta pystytettiin helluntaina, ja täydennettiin, kun, niinkuin väitetään, Rooman valtakunta käännytettiin kristinuskoon (paavilaisuuteen); ja paavikunta saavutti sekä maallisen että hengellisen herrauden maailmassa. Me näemme tästä pakanain aikoja koskevasta ennustuksesta, että tämä roomalaisen kirkon tekemä väite, ja jota protestantit enemmän tai vähemmän kannattavat, on väärä. Me näemme, että ne kansat, joita sekä katolilaiset että protestanttilaiset nimittävät kristityiksi kansoiksi ja joiden valtaa he kutsuvat kristikunnaksi (s.o. Kristuksen valtakunnaksi), eivät ole sellaisia. Ne ovat "tämän maailman valtakuntia", ja kunnes niiden "ajat" ovat täyttyneet, ei Kristuksen valtakunta voi ottaa hallitusta, vaikka se tulee järjestäytymään ja tekemään valmistuksia sitä varten niinä vuosina, jotka ovat lähinnä pakanain aikojen loppua; kun sitä vastoin toiset vallat tulevat horjumaan, särkymään ja joutuvat anarkiaan.

Evankelisella aikakaudella on Kristuksen valtakunta ollut olemassa ainoastaan alkuasteellaan, alennuksessaan, ilman valtaa eli oikeutta hallita — ilman kruunua, omistaen ainoastaan lupauksen valtikan. Sitä ei maailma ole tunnustanut ja on se ollut niiden "esivaltojen" alaisena, "jotka ovat" — nim. pakanallisien valtakuntien. Ja niin on taivaan valtakunnan perillisen oltava siihen määrättyyn aikaan asti, jolloin heidän on Kristuksen kanssa yhdessä hallittava. Sen hädän aikana, joka päättää tämän aikakauden, tulevat he korotettaviksi valtaan, mutta heidän vanhurskas hallituksensa ei voi alkaa ennenkuin vuoden 1914 päättyessä — kun pakanain ajat ovat kuluneet loppuun. Siksi on Seurakunnan velvollisuus kärsivällisesti odottaa sen voittoriemulle ja ihanalle hallitukselle määrättyä aikaa; pitää itsensä erillään tämän maailman valtakunnista, vieraina, toivioretkeläisinä ja muukalaisina, ja tulevan valtakunnan perillisinä, tulee heidän pitää sitä toiveidensa ja toivomuksiensa keskipisteenä. Kristittyjen on oltava selvillä näiden valtakuntien todellisesta luonteesta, ja tulee heidän, samalla kun pysyttelevät niistä erillään, osottaa niille tarpeellista kunnioitusta ja tottelevaisuutta, koska Jumala on sallinut niiden hallita. Niinkuin Paavali opettaa: "Olkoon jokainen sille esivallalle alamainen, jonka vallan alla hän on. Sillä kaikki esivalta on Jumalalta; se esivalta, joka on, se on Jumalan asettama." — Room. 13: 1.

Ei myöskään lihallinen Israel voi tulla omistamaan sille kauvan luvattua perintöään ennenkuin sillä ajalla, vaikka valmistavia toimenpiteitä tulee sitä ennen tehtäviksi; sillä Jumala ei tule pystyttämään olkoonpa maallista eli hengellistä puolta valtakunnastaan ennenkuin tämä valtalupa pakanoille on kulunut loppuun.

Kruunu (herraus) otettiin pois Jumalan kansalta (niinhyvin hengelliseltä kuin lihalliselta siemeneltä) kunnes pakanain ajat päättyvät — Messiaksen ihanassa läsnäolossa, joka on oleva ei ainoastaan "juutalaisten Kuningas", vaan "koko maailman Kuningas sinä päivänä". Toiset saattavat kenties ajatella, että kruunun poisottaminen Israelilta oli lupauksen rikkomista: "Valtikka ei poistu Juudalta, eikä lainantaja hänen jaloistansa siihen asti kun Shiloh tulee." (1 Moos. 49: 10, engl.) Huomaa kumminkin, että on ero kruunun ja valtikan välillä; sillä vaikka kruunu hävisi Sedekian päivinä, ei valtikka, niinkuin tulemme näkemään, poistunut ennenkuin kuusisataa kolmekymmentäyhdeksän vuotta sen jälkeen — kun Herramme Jeesus Juudan suvusta ja Daavidin lihallisesta siemenestä tuli, Jumalan hyväksymänä, kauvan luvatun maan valtikan oikeaksi ja ainoaksi perilliseksi.

Jumalan Aabrahamille annettu ja Iisakille ja Jaakobille uudistettu lupaus oli, että heidän jälkeläisistään oli tuleva se suuri vapauttaja, joka ei ainoastaan tulisi siunaamaan ja korottamaan heidän sukuaan maailmassa, vaan "siunaisi kaikki sukukunnat maan päällä." Yhteen aikaan näytti siltä, kuin Mooses, suuri lainantaja ja vapauttaja, olisi ollut tuo luvattu; mutta hän selitti profeetallisesi kansalle: "Profeetan, minun kaltaiseni on Herra herättävä teille veljistänne", täten viitaten siihen, että hän oli ainoastaan esikuva siitä, jonka piti tuleman. Ja Mooses kuoli. Sen jälkeen rajotti lupaus: "Valtikka ei poistu Juudalta" toivomukset tähän heimoon. Ja kaikki muut heimot liittyivät jossain suhteessa Juudaan, aina sen mukaan, kuinka he uskoivat Jumalan lupauksiin, joiden mukaan siunausta voitiin odottaa Juudan yhteydessä, kun aika tulisi.

Kun kuningas Daavid nousi lupauksessa nimitetystä heimosta, johtivat hänen voittonsa suuriin odotuksiin valtakunnan laajenemiseen nähden, jonka vaikutus leviäisi ja käsittäisi maailman ja alistaisi kaikki kansat lain alle. Ja kun Salomon maailmankuulu viisaus ja suuruus olivat korkeimmillaan näytti todella siltä, että yleisvallan kruunu oli jo melkein heidän käsissään. Herran lupaus Daavidille hänen kupeensa hedelmästä herättää erään, joka ainaisesti istuisi hänen valtaistuimellaan, oli rajottanut lupauksen Juudan heimolle yhteen sukuun ja sellaiseen sukuun, joka jo istui Israelin valtaistuimelle. Ja kun Salomon suuri temppeli oli rakennettu ja sen sadat laulajat ja papit tarjosivat valtavan näyn; kun Salomon viisaus ja rikkaus olivat saavuttaneet maailmanmaineen; kun kuninkaat lähettivät hänelle lahjoja ja halusivat hänen suosiotaan; ja kun rikkaan Arabian kuningatar tuli lahjoilla nähdäkseen kuuluisinta ja merkillisintä kuningasta, jonka maailma oli tuntenut, oli helposti ymmärrettävä, että juutalaisten povi paisui toivosta ja ylpeydestä, kun se kauvan odotettu hetki Aabrahamin siemenen korottamiseksi ja kaikkien kansojen siunaamiseksi heidän kauttaan näytti olevan aivan käsillä.

Katkera oli heidän pettymyksensä kun Salomon kuoleman jälkeen valtakunta jakautui ja lopulta kokonaan kukistui, ja kansa, joka oli odottanut hallitsevansa ja siunaavansa kaikkia kansakuntia Jumalan pyhänä kansana, vietiin vankina Baabeliin. "Baabelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, koska me Siionia muistimme." Ps. 137.

Mutta vaikka kruunu otettiin pois, s.o. valta hallita itseäänkään, otettiin heiltä, niin ei oikeutta hallitsemaan (valtikkaa), joka oli Jumalan lupauksen alkuperäinen sisältö, otettu pois. Vaikka maailman valta annettiin Nebukadnesarille ja hänen seuraajilleen, niinkuin esitettiin suuressa kuvassa ja neljän suuren petoeläimen kautta, tulisi se sittenkin jatkumaan ainoastaan rajotetun ajan. Alkuperäinen lupaus Israelille oli täytettävä — kruunu otettiin pois, mutta valtikka jäi, kunnes Shiloh tuli. Tätä osotettiin Sedekian tuomiossakin: "Ota kruunu päästäsi, minä tahdon sen kukistaa kunnes hän tulee, jolla on siihen oikeus, ja hänelle minä sen annan."

Samalla kuin Aabrahamin kanssa tehty liitto lupasi maailman hallitsemisen ja siunaamisen tapahtuvaksi hänen siemenensä kautta, rajoitti ja supisti Israelin, Aabrahamin lasten, kanssa tehty lakiliitto tämän aabrahamilaisen liiton niin, että ainoastaan ne, jotka kokonaan ja täydellisesti tottelivat lakia, voivat vaatia eli oli niillä jonkinlaista oikeutta toivoa osallisuutta Aabrahamin liitossa luvattuun hallitsemiseen ja siunaamiseen. Tämän asian tilan käsittäminen johti farisealaisten lahkon perustamiseen. Nämä vaativat lain jokaisen yksityiskohdan virheetöntä täyttämistä, "luottivat itseensä, että olivat vanhurskaita ja halveksivat toisia", kutsuen heitä "publikaaneiksi ja syntisiksi" ja itsiään "Aabrahamin lapsiksi", sen luvatun vallan perillisiksi, joka tulisi siunaamaan maailman.

Meidän Herramme selvä, vakuuttava opetus oli osittain suunnattu farisealaisten erehdykseen. He luulivat, että lain ulkonaisien muotojen tarkka vaarinottaminen oli lain kirjaimen ja hengen täydellistä täyttämistä. Meidän Herramme opetti, minkä nyt kaikki kristityt tietävät, että laki, kokonaisuudessaan katsottuna, on niin majesteetillisen täydellinen, ja ihminen niin langennut ja epätäydellinen, sekä siinä määrin ulkoapäin tulevien kiusauksien, niin hyvin kuin sisällisten heikkoustenkin ahdistama, että oli aivan mahdotonta kenellekään heistä täydellisesti pitää tätä lakia, tahi vaatia aabrahamilaista siunausta. Meidän Herramme moitetta farisealaisuutta kohtaan, ei ole kumminkaan ymmärrettävä siten, että hän olisi jollakin tavalla muistuttanut heitä sentähden, että koettivat pitää lain nuhteettomasti; eikä hän nuhdellut heitä siitäkään, etteivät täydelleen voineet pitää sitä lakia, jota ei yksikään epätäydellinen ihminen voi pitää. Mutta hän nuhteli heitä ulkokultaisuudesta, kun pettivät itseään ja muita täydellisyyden ja pyhyyden vaatimuksella, vaikka he, yhtähyvin kun muutkin, näkivät sen olevan pääasiallisesti ulkopuolista puhdistamista, sydämiensä yhä ollessa saastaisia ja vihkiytymättömiä. Hän moitti heitä siitä, että heillä oli ainoastaan jumalisuuden muoto ja palvelivat huulillaan, sydämiensä ollessa kaukana Jumalasta. Oli siis niin, kuten Herramme ja Paavali selittivät, ettei kukaan heistä todella pitänyt, tahi todellisesti voinut pitää lakia täydellisesti. (Joh. 7: 19; Room. 3: 20), vaikka he tosin olisivat voineet päästä paljoa lähemmäksi sen vaatimuksien täydellistä täyttämistä, kuin mihin he tulivat.