Todistaaksemme tätä kerromme mitä historia sanoo hengellisen yhteiskunnan tilasta Diokletianuksen, Konstantiinin edeltäjän aikana, joka hallituksensa loppupuolella, siinä luulossa, että kristityt väijyivät hänen henkeänsä, närkästyi heihin ja vainosi heitä käskemällä hävittämään Raamatuita ja lähettämään piispoja maanpakoon ja lopulta määräämällä, että sellaiset, jotka vastustivat näitä käskyjä, tapettaisiin. Gibbon [II. nid. siv. 53 ja 57] sanoo tästä ajasta: —
"Diokletianus ja hänen kanssahallitsijansa uskoivat usein tärkeimmät virat sellaisille henkilöille, jotka julkisesti ilmaisivat inhonsa jumalien palvelukseen, mutta jotka olivat osottaneet omaavansa sellaisia ominaisuuksia, jotka tekivät heidät sopiviksi valtion palvelukseen. Piispat omistivat kunniakkaan aseman kukin maakunnassaan eikä ainoastaan kansa, vaan itse hallitushenkilötkin kohtelivat heitä huomaavaisuudella ja kunnioituksella. Melkein kaikissa kaupungeissa huomattiin vanhat kirkot riittämättömiksi antamaan tilaa proselyyttien (käännynnäisien) kasvavalle luvulle; ja vanhojen sijaan rakennettiin komeampia ja tilavampia rakennuksia uskovaisten julkisia jumalanpalveluksia varten. Sitä tapain ja periaatteiden turmelusta, jota Eusebius niin kovin valittaa, saattaa pitää ei ainoastaan seurauksena, vaan todistuksena siitä vapaudesta, jota kristityt nauttivat ja käyttivät väärin Diokletianuksen hallituksen aikana. Menestys oli veltostuttanut kurinpidon. Viekkautta, kateutta ja epäsopua oli jokaisessa seurakunnassa. Proselyytit tavottelivat piispanvirkaa, joka päivä päivältä tuli heille yhä enemmän halutuksi päämääräksi. Piispat, jotka kilpailivat toistensa kanssa kirkollisesta etusijasta, näyttivät esiintymisestään päättäen tavottelevan hirmuvaltaista maallista valtaa kirkon hallituksessa; ja se vilkas usko, joka vielä erotti kristityt pakanoista, osottautui paljon vähemmin heidän elämässään kuin heidän riitakirjoituksissaan.
"Kertomus Samosatan Paavalista, joka oli Piispana Antiokiassa, Itämaiden ollessa Odenatuksen ja Senobian käsissä, saakoon tässä valaista sen ajan tilaa ja luonnetta. [Vuonna 270 j.K.] Paavali piti kirkon palvelusta hyvin tuottavana virkana. Hänen kirkollinen hallituksensa oli rahanahne ja lahjanottaja; hän kiristi ahkerasti lahjoja varakkaimmilta uskovaisilta, ja käytti omiin menoihinsa melkoisen osan yleisistä tuloista. [Arvostelijat väittävät, sanoo Gibbon, että Paavali oli keisarillinen Dusenario tahi prokuraattori, kahdensadan sestertian vuosipalkalla, — joka on lähemmä 400,000 markkaa.] Hänen ylpeytensä ja ylellisyytensä teki kristinuskon vihattavaksi pakanain silmissä. Hänen neuvoshuoneensa, hänen valtaistuimensa, loistavat juhlamenot, joilla hän esiintyi julkisuudessa, anovien joukot, jotka pyysivät hänen huomiotansa, monet kirjeet ja anomukset, joihin hän saneli vastauksensa, ja alituinen kiire liikeasioissa, joihin hän oli sotkeutunut, olivat kaikki seikkoja, jotka paremmin olisivat sopineet maallisen hallitushenkilön kuin nöyrän piispan asemalle. Kun Paavali puheli kansallensa saarnastuolista, jäljitteli hän aasialaisten viisastelijoiden kuvannollista puhetapaa ja näytelmätaiteellisia liikkeitä, ylenmääräisten mieltymyksen osotuksien kaikuessa tuomiokirkossa hänen jumalallisen puhetaitonsa ylistykseksi. Niille, jotka vastustivat hänen valtaansa tahi kieltäytyivät imartelemasta hänen turhamaisuuttaan, oli Antiokian esipappi julkea, ankara ja taipumaton, mutta papistoaan kohtaan oli hänen kurinpitonsa leväperäinen ja hän tuhlasi kirkon aarteita heille."
Siten poistettiin Konstantinin hallituksen aikana kaikki esteet, ja paavikunnan järjestämä nimiseurakunta Rooman piispan ollessa ylipäänä, paavina — saatiin, niinkuin tulemme näkemään, hyvin pian aikaan.
Antikristuksen nopea kehitys.
Paavillisen pappisvallan nopea kehittyminen, Konstantinin liityttyä siihen, muodostaa hyvin merkillisen piirteen sen historiassa. 'Tämän maailman ruhtinas' piti sanansa, kun hän lupasi antaa valtaa ja voimaa vastalahjaksi, jos häntä kumartaisi ja rukoilisi. (Mat. 4: 8, 9.) Milanin julistuksen kautta antoi Konstantin lain voiman kirkon omistuksille, ja kristityt saivat takasin ennen menetetyn kiinteimistönsä. Toinen julistus, vuonna 321, myönsi oikeuden testamentin kautta lahjottaa omaisuutta kirkolle, Konstantinin itsensä näyttäessä hyvää esimerkkiä, mitä anteliaisuuteen tulee, ja tuhlaillessa omaisuutta ja kultaa avoimin käsin kristitylle papistolle. Tätä keisarin esimerkkiä seurasi tuhannet hänen alamaisistaan, joiden lahjat eläessään ja lahjotukset kuolinhetkellään valuivat kirkon aarreaittaan. White sanoo [White'n Universal History, siv. 155]:
"Rooman seurakunta osotti jo aikaseen tahtovansa hallita toisia [seurakuntia toisissa kaupungeissa ja maissa], niin hyvin monilukuisten kääntyneitten kuin rikkautensa perustuksella, kuin myös sillä perustuksella, että se sijaitsi pääkaupungissa. Monet seikat myötävaikuttivat lisäämään sikäläisen piispan vaikutusvaltaa; vaikka hänen ylivaltaansa ja kunnianhimoansa jonkun aikaa ankarasti vastustettiin. Hallituspaikan muuttaminen [Roomasta Konstantinopoliin, Konstantinin aikana, vuonna 334] enensi länsimaisen seurakunnan valtaa sen kautta, että piispasta tehtiin maistraatin pääjäsen. Tähän tulee lisäksi vielä Gratianuksen ja Valentinianuksen vahvistama tapa vedota Roomaan, sekä useat pyhiinvaellusmatkat Pietarin ja Paavalin ja toisten marttyyrien haudoille."
Konstantinin kuoleman jälkeen näytti roomalaisen keisarikunnan vaihteleva onni edistävän luopuneen kirkon nousemista ja Antikristuksen kehittymistä; sillä siihen asti ei vielä oltu saatu toimeen yhtymistä yhden pään tahi paavin alle, jota olisi pidetty Kristuksen sijaisena eli sijaishallitsijana. Konstantinin jälkeiset keisarit Teodosiukseen asti, pitivät itsiänsä edelleen Jumalan valtuuttamina kirkon ylipäällikköinä. Vaikkei yksikään valtakunnan tuhannesta kahdeksastasadasta piispasta vielä ollut valmis anomaan tunnustusta ylipappina tahi paavina, olivat monet kumminkin tähystelleet tätä palkintoa. Keisareille osotettiin, miten perusteeton heidän vaatimuksensa kantaa arvonimeä Pontifeks Maksimus oli, väittäen, että koska he palvelivat kuolleita pyhimyksiä, oli heidän annettava näiden eläville edustajille — piispoille — samanlainen kunnioitus. Siitä huolimatta puhuivat keisarit julistuksissaan valtakunnasta jumalallisena pappisvaltana ja itsestänsä jumalallisina henkilöinä. [Katso Gibbon II. nid. siv. 108.]
Aika Rooman piispan vallalle ja ylipäällikkyydelle läheni nopein askelin. Viidenkymmenen vuoden kuluessa siitä kun kristinusko oli saanut laillisen vahvistuksen, oli hänen rikkautensa ja arvonsa piispana valtakunnan pääkaupungissa ja maailman suurimmassa kaupungissa, hyvin suuret. Ammianus, senaikainen historiankirjottaja, joka kirjottaa hänen rikkaudestaan ja koreilemishalustaan, sanoo: "Hän voitti Kuninkaat loistossa ja komeudessa, ajeli upeissa ajopeleissä, käytti mitä hienoimpia vaatteita ja oli kuuluisa ylellisyydestänsä ja ylpeydestänsä." Hallitusistuimen asettaminen Konstantinopoliin, se seikka, että Rooma oli altis pohjoisista tulevien raakalaisten hyökkäyksille, sotapäällikköjen ja maaherrojen alituinen muuttaminen nopeasti rappeutuvassa valtakunnassa aiheuttivat sen, että Rooman kirkon piispa tuli olemaan pysyväisin ja enimmin kunnioitettu virkamies siellä; ja hänen vähitellen kasvava kunniansa ja vaikutusvaltansa kasvoivat vielä lisäksi senkin kautta, että loistava keisarillinen hovi, hänen kilpailijansa, muutettiin Konstantinopoliin, kuin myös sen kunnioituksen kautta, joka kaikilla maailman kansoilla oli itse Rooman nimeäkin kohtaan.
Valaistaksemme tätä, mainitsemme, että kun Vandaalit vuonna 455 hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät sen, ja hätä ja hävitys vallitsi kaikkialla, käytti Leo, Rooman piispa, hyväkseen tilaisuutta esittääkseen kaikille, sekä raakalaisille että roomalaisille, että hän vaati hengellistä valtaa. Julmille ja taikauskoisille raakalaisille, joihin kaikki, mitä olivat ympärillänsä nähneet, oli tehnyt syvän vaikutuksen, huusi Leo, puettuna paavilliseen pukuunsa: "Varokaa itseänne! Minä olen Pyhän Pietarin seuraaja, jolle Jumala on antanut taivaan valtakunnan avaimet, ja jonka seurakuntaa eivät helvetin portitkaan saata voittaa; minä olen Jumalan vallan elävä edustaja maan päällä; minä olen Caesar, kristitty Caesar, joka hallitsee rakkaudessa, jolle kaikkien kristittyjen on osotettava uskollisuutta; minä pidän kädessäni helvetin kiroukset ja taivaan siunaukset; minä vapautan kaikki alamaiset uskollisuudesta kuninkaille; minä annan ja minä otan pois, jumalallisen valtani oikeudella, kristikunnan kaikki valta-istuimet ja ruhtinaskunnat. Varokaa, ettette saastuta sitä, jota minä olen saanut näkymättömältä kuninkaaltanne; niin taivuttakaa niskanne minun edessäni ja rukoilkaa, että Jumalan viha kääntyisi pois."