Siten on tämä suuri luopumus uskosta, jota apostoli Paavali ennusti, toteennäytetty historiallinen tosiasia. Kaikki historian kirjottajat todistavat siitä, nekin jotka hyväksyvät vallananastamisen ja kiittävin sanoin mainitsevat yrityksen tärkeimpiä toimivia henkilöitä. Valitamme, että tilanpuute supistaa esityksemme ainoastaan muutamiin sattuvimpiin lausuntoihin. Luopumus, joka käsitti vuosisatoja kestävän ajanjakson, tapahtui niin asteettain, että niiden, jotka elivät sen kestäessä, oli paljon vaikeampi huomata sitä kuin meidän, jotka näemme sen kokonaisuudessaan. Tämä oli sitä petollisempaa, kun jokainen järjestely tehtiin, jokainen askel eteenpäin, vaikutukseen ja valtaan Seurakunnassa, ja koko maailmassa, otettiin Kristuksen nimessä ja, kuten julkisesti selitettiin, kirkastaaksensa häntä ja täyttääkseen hänen Raamattuun kirjotettuja suunnitelmiansa. Sillä tavoin kehittyi suuri Antikristus — totisen kristinuskon vaarallisin, viekkain ja uutterin vastustaja, ja tosi pyhien perkeleellisin vainooja.
Este poistettu.
Apostoli Paavali sanoi edeltäkäsin, että tämä vääryyden periaate olisi salaisessa toiminnassa jonkun aikaa, niinkauvan kun jotain oli tiellä, kunnes se, esteen poistuttua, saisi vapaasti ja nopeasti kulkea eteenpäin kehittyäkseen Antikristukseksi. Hän sanoo: "Jahka vain tulee poistetuksi se, joka tätä nykyä pidättää." (2 Tess. 2: 7.) Mitä historialla on näytettävä, joka toteuttaisi tämän ennustuksen? Se näyttää, että Antikristuksen nopean kehittymisen esteenä oli se, että halutulla paikalla oli jo toinen. Roomalainen valta ei ollut ainoastaan valloittanut maailmaa ja antanut sille valtiotiedettä ja lakeja, vaan, tietäen, että uskonnolliset taikauskot olivat vahvimmat siteet, joilla se saattoi pidättää ja johtaa kansaa, oli se omistanut tavan, joka johti alkunsa Baabelista, sen suuruuden ajalta maailman hallitsijattarena. Tämä tapa oli, että keisaria pidettäisiin sekä hengellisten että maallisten asioiden johtajana ja hallitsijana. Tämän tueksi väitettiin keisarin olevan puolijumalan, joka jossain suhteessa polveutui heidän pakanallisista jumalistansa. Sellaisena tuli hän jumaloimisen esineeksi ja hänen kuvapatsaitaan rukoiltiin; ja sellaisena sai hän myös nimityksen Pontifeks Maksimus — s.o. ensimäinen pappi tahi Korkein hengellinen hallitsija. Ja tämä on juuri se arvonimi, joka annetaan roomalaisen kirkkovallan paaveille ja jonka he vaativat itsellensä, sen jälkeen kun Antikristus oli saavuttanut sen "voiman, valtaistuimen ja vallan", joka oli kuulunut Rooman entisille hallitsijoille. — Ilm. 13: 2.
Mutta vanhalla pakanallisella Roomalla ja Baabelilla oli ainoastaan papillisen vallan runko verrattuna siihen monimutkaiseen ja laajaan koneistoon, säädöksineen oppiin ja elämään nähden, jonka paavillinen Rooma, heidän suunnitelmiensa voitokas jälkeläinen, oli keksinyt. Sillä on nyt, vuosisatoja kestäneen kavalan ja taitavan menettelyn jälkeen niin lujitettu valta, että se vielä tänäkin päivänä, jolloin sen ulkonainen valta on murrettu ja siltä on ryöstetty maallinen hallitus, johtaa maailmaa ja hallitsee salaisesti valtakuntia, verhon takaa, perusteellisemmin kuin roomalaiset keisarit koskaan hallitsivat heidän valtansa alla olevia kuninkaita. Roomalaisille keisareille on annettava se tunnustus, ettei yksikään heistä, ollessaan Pontifeks Maksimus eli Korkein hengellinen hallitsija, milloinkaan harjottanut sellaista hirmuvaltaa, jota muutamat heidän jälkeläisistänsä paavillisella istuimella ovat käyttäneet. Tästä sanoo Gibbon [vol. II. nid. siv. 85]: "On myönnettävä, että mestattujen protestanttien luku yhdessä ainoassa maakunnassa oli suurempi ja yhden ainoan hallituksen aikana nousi paljon korkeammalle aikasempien marttyyrien lukua kolmen vuosisadan aikana [koko] roomalaisessa valtakunnassa." Sen ajan tavan mukaan suosivat he niitä jumalia, jotka enimmin olivat kansan mieleisiä, mutta kaikkialla, minne he sotajoukkoineen kulkivat, kohdeltiin voitettujen kansojen jumalia ja jumalan palvelusta tavallisesti kunnioituksella. Niin oli esimerkiksi Palestiinassa, jossa, vaikka se oli roomalaisen vallan alla, keisarillinen Pontifeks Maksimus kunnioitti uskonnon ja omantunnon vapautta. Siten osotti hän, ollen uskonnollisena hallitsijana, sääliväisyyttä kansaa kohtaan ja myötätuntoa kansallis-jumalille.
Näemme siis, että esteenä Antikristuksen aikaisemmalle kehittymiselle oli se seikka, että hengellisen ylivallan halutulla istuimella istuivat maailman tunnetusti vahvimman vallan edustajat, ja tietoisuus siitä, että jokainen tähän suuntaan menevä uskallettu yritys julkisesti osottaa kunnianhimoaan, olisi saattanut heidät maailman herrain vihalle alttiiksi. Niinmuodoin vaikutti tämä väärä kunnianhimo aluksi salaisuudessa ja kielsi itsellänsä olevan minkäänlaisia aikomuksia koettaa voittaa valtaa tahi herruutta, kunnes suotuisa tilaisuus tarjoutui — nimikirkon tultua suureksi ja vaikutusvaltaiseksi, ja keisarivallan mentyä pirstaleiksi valtiollisten riitaisuuksien kautta, kun se alkoi kallistua häviötänsä kohti.
Rooman valta oli nopeasti laskevassa tilassa ja sen voima ja yhteys olivat jaetut kuuden keisarillisen vallanhakijan välillä, kun Konstantin tuli keisariksi. Ja että hän hyväksyi kristinuskon ainakin osaksi, vahvistaakseen ja vakuuttaakseen valtaansa, on todenmukainen otaksuma. Tästä kohdasta sanoo historia: —
"Hyväksyikö Konstantin sen [kristinuskon] vakuutettuna sen totuudesta tahi valtiollisista syistä, on kysymyksenalainen seikka. Varmaa on, että tämä uskonto, vaikka roomalainen valtiomahti sitä hiljaisuudessa ainoastaan halveksi, tahi todellisesti vainosi, oli levinnyt kansan keskuuteen, että Konstantin hyväksymällä sen, lujitti sotamiesten mieltymyksen itseensä… Maailmallinen kunniantunto osotti tien keisarin ottamalle askeleelle, kun hän selitti olevansa kristitty, eikä Kristuksen henki, joka sanoi: Minun valtani ei ole tästä maailmasta. Konstantin teki siitä valtion uskonnon, ja sen perästä huomaamme sen vaikutuksen maallisten asioiden tahraamaksi… Mitään erityistä piispaa ei pidetty koko seurakunnan päänä, mutta keisari oli sinä itse asiassa. Siinä asemassa kutsui hän myös kokoon Nikean kirkolliskokouksen, asetuttuansa riitakysymyksessä Athanasiuksen ja Ariuksen välillä viimeksimainittua vastaan. Kirkolliskokous oli samaa mieltä keisarin kanssa." [Willard'in Universal History, Siv. 163.]
"Mitä etuja mahdettiinkaan saada hankkimalla keisarillinen proselyytti [käännynnäinen], varmaa on, että hän erosi enemmän purppuran loiston kautta kuin suuremman viisauden tai hyveiden kautta niistä monista tuhansista alamaisistansa, jotka olivat omistaneet kristinuskon opit…. Hänen hallituskautensa sama vuosi, jona hän kutsui kokoon Nikean kirkolliskokouksen, tahrattiin hänen vanhimman poikansa mestaamisen kautta. Kirkon kiitollisuus on korottanut anteliaan suojelijan hyvät puolet ja antanut anteeksi sen heikot puolet, joka asetti kristinuskon roomalaisen maailman valtaistuimelle." [Gibbon, II nid. siv. 269.]
Tässä siis, Konstantinin hallituksen aikana vaihtui valtakunnan vastustus kristinuskoa kohtaan suosioksi, ja keisarillinen Pontifeks Maksimus tuli itsiänsä siksi tunnustavan, mutta todellisuudessa luopuneen Kristuksen Seurakunnan suojelusherraksi; hän tarttui sitä käteen ja auttoi sitä loistavaan paikkaan, jossa se nautti kansansuosiota, ja josta se sittemmin, kun keisarivalta heikkeni, saattoi asettaa oman edustajansa maailman uskonnolliselle valtaistuimelle Ensimäiseksi hengelliseksi hallitsijaksi — Pontifeks Maksimukseksi.
Mutta erehdys on, kuten useat tekevät, otaksua, että seurakunta tällä ajalla oli puhdas (neitsyeellinen) seurakunta, joka äkkiä huomasi itsensä korotetuksi sellaiseen arvoon ja valtaan, jotka tulivat hänelle paulaksi. Asianlaita onkin aivan päinvastainen. Niinkuin jo mainittiin, oli suuri luopumus tapahtunut alkuperäisestä puhtaudesta ja vaatimattomuudesta ja vapaudesta. Sen piirissä oli nyt erilaisien uskontunnustuksien kahlehtimia, kunnianhimoisia puolueita, jotka olivat pakanallisen filosofiian eksytyksien ja menojen kaltaisia, koristetut useilla totuuksilla ja vahvistetut ja yhteenliitetyt ijankaikkisen vaiva-opin kautta. Tämä oli vetänyt seurakuntaan mahdottoman joukon seuraajia joiden luku ja vaikutusvalta olivat suuriarvoisia Konstantiinille, ja joita sen mukaan kunnioitettiin ja käytettiin. Ei kukaan sellainen maailmanihminen ole milloinkaan todenteolla ajatellut ryhtyä ajamaan nöyrän, Kristus-kaltaisen "pienen lauman" — totisen vihkiytyneen Seurakunnan — asiaa, jonka jäsenien nimet ovat kirjotetut taivaassa. Se kansansuosio, jonka Konstantin saavutti sotilailtaan, josta historiankirjottajat mainitsevat, on aivan toista kun kansansuosio ristin todellisilta taistelijoilta.