Mosheim seuraa kirjassaan Kristinuskon Historia ("History of Christianity") Seurakunnan luopumusta alkuperäisestä yksinkertaisuudestaan ja puhtaudestaan askel askeleelta syvään alennukseen, joka nousi korkeimmilleen "Synnin ihmisen kehityksessä." Ei voi huomata, näkikö hän Antikristuksen tahi ei, mutta hän on mestarillisella tavalla seurannut "pahuuden salaisuutta" seurauksissaan Seurakunnassa neljännen vuosisadan alkuun asti — jolloin kuolema äkkiä keskeytti hänen työnsä. Tilan puute estää meitä tässä näyttämästä otteita hänen mainiosta, laajasta teoksestaan, mutta me suosittelemme sitä kokonaisuudessaan erinomaisen opettavaisena, mitä tämän aineen käsittelyyn tulee. Lordin "Old Roman Worldista" (Vanha Roomalainen Maailma), otamme tähän lyhyen ja sattuvan kuvauksen Seurakunnan historiasta neljän ensimäisen vuosisadan aikana, joka selvästi ja varmasti esittää sen vähitellen tapahtuvaa taantumusta ja sen nopeaa laskeutumista, sen jälkeen kun apostolin mainitsema este oli tullut poistetuksi tieltä. Hän sanoo: —
"Ensimäisellä vuosisadalla ei kutsuttu monta viisasta tahi jalosukuista. Mitään suuria nimiä ei ole tullut meidän tietoomme; ei viisaustieteilijöitä tahi valtiomiehiä tahi aatelismiehiä tahi kenraaleja tahi kuvernöörejä tahi tuomareja tahi maistraattihenkilöitä. Ensimäisellä vuosisadalla ei kristityillä ollut kyllin suurta merkitystä tullakseen yleisen vainoamisen esineeksi hallituksen puolelta. Eivät olleet edes vetäneet puoleensa yleistä huomiota. Kukaan ei kirjottanut heitä vastaan, ei edes kreikkalaiset filosoofitkaan. Emme lue vastalauseista tai puolustuksista kristittyjen omalta puolelta. Heillä ei ollut riveissään suuria miehiä, oppiin tahi taitoihin tahi rikkauteen tahi yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Historiassa ei tavata niukempaa kuin Seurakunnan aikakirjat ensimäisellä vuosisadalla, mitä suuriin nimiin tulee. Kumminkin monistui tällä vuosisadalla kääntyneiden luku jokaisessa kaupungissa, ja perimätiedot kertovat, että ne, jotka olivat etevämpiä, melkein kaikki apostolit niihin luettuina, kärsivät marttyyrikuoleman.
"Toisella vuosisadalla ei esiinny muita suurempia nimiä kuin Polykarpus, Ignatius, Justinus Marttyyri, Clemens, Melito ja Apollonius, piispoja, jotka eivät pitäneet suurta ääntä, tahi pelkäämättömiä marttyyrejä, jotka puhuttelivat laumojaan yläkerran saleissa, ja joilla ei ollut mitään maallisia arvonimiä, ja jotka olivat kuuluisat luonteensa pyhyydestä tahi vaatimattomuudesta ja vilpittömyydestä ja mainitaan kärsimyksiensä ja uskonsa tähden. Me luemme marttyyreistä, joista muutamat kirjoittivat arvokkaita väitöskirjoja ja puolustuskirjotuksia; mutta heidän joukossansa emme tapaa henkilöitä arvoluokista. Oli häpeällistä olla kristitty muodin ja vallan silmissä. Varhainen kristillinen kirjallisuus on puollustavaa laatua ja sen opettavainen luonne on yksinkertainen ja käytännöllinen. Seurakunnan keskuudessa oli kynäsotaa, voimakas hengellinen elämä, vilkas toiminta, suuria hyveitä, mutta ei minkäänlaisia ulkonaisia riitoja, eikä maallista historiaa. Se ei ollut vielä hätyyttänyt hallitusta tahi valtakunnan suuria yhteiskunnallisia laitoksia. Oli pieni joukko puhtaita nuhteettomia miehiä, jotka eivät tavotelleet yhteiskunnan hallitsemista. Mutta he olivat vetäneet puoleensa hallituksen huomion ja merkitsivät siksi paljon, että heitä vainottiin. Heitä pidettiin uskonkiihkoilijoina, jotka koettivat hävittää kunnioitusta olevia yhteiskuntalaitoksia kohtaan."
Järjestely vallan tavottelemiseen.
"Tällä vuosisadalla luotiin kaikessa hiljaisuudessa seurakunnan yhteiskuntarakennus. Järjestetty toveruus vallitsi jäsenien keskuudessa; piispat olivat tulleet vaikutusvaltaisiksi, eivät yhteiskunnassa, vaan kristittyjen keskuudessa; hiippakuntia ja seurakuntia perustettiin; erotusta tehtiin kaupungin ja maalais-piispojen välillä; edustajia eri kirkoista kokoontui keskustelemaan uskonnonkysymyksistä tahi tukahuttamaan nousevaa kerettiläisyyttä; hiippakuntajärjestelmää kehitettiin ja kirkolliset vallat alkoivat yhdistyä; diakooneja alettiin laskea korkeampaan papistoon kuuluviksi; pannaan julistamisaseita taottiin; lähetystyötä harjotettiin; kirkon juhlat luotiin; useat johtavat henget omistivat gnosticismin [Kristinuskon ensimäisillä vuosisadoilla olemassa oleva lahko, joka sekotti Kristuksen oppeja Platon maailman viisauden kanssa]; katekeetti-kouluissa opetettiin uskoa järjestelmällisesti; kaste- ja sakramenttimuodollisuuksilla oli suuri merkitys; ja munkkilaitos tuli yleiseksi. Seurakunta laski siten perustuksen tulevalle yhteiskuntarakennuksellensa ja vallallensa.
"Kolmas vuosisata näki kirkon vielä mahtavampana laitoksena. Säännölliset kirkonkokoukset kokoontuivat valtakunnan suuriin kaupunkeihin; piispajärjestelmä tehtiin täydelliseksi; kirkon uskonnolliset tavat lueteltiin tarkasti; suuret jumaluusopilliset koulut vetivät tutkivia henkiä luokseen; opit järjestettiin [s.o. määriteltiin, rajotettiin ja muodostettiin tunnustuskirjoiksi ja uskontunnustuksiksi]. Kristinusko oli saavuttanut sellaisen laajuuden, että sitä oli joko vainottava tahi oli se laillistutettava; etevät piispat hallitsivat kasvavaa kirkkoa; kuuluisat [jumaluusopin] tohtorit tutkivat kysymyksiä [filosofiian ja vääryydellä kutsutun tieteen alalla], joiden kanssa kreikkalaiset koulut olivat työskennelleet; kirkkorakennuksia suurennettiin ja juhla-aterioita alettiin pitää marttyyrien kunniaksi. Kirkko läheni nopein askelin asemaa, joka pakotti itselleen ihmiskunnan huomion.
"Vasta neljännellä vuosisadalla — kun keisarillinen vaino oli lakannut; kun Konstantin [roomalainen keisari] oli kääntynyt, kun kirkko yhtyi valtioon; kun itse ensi ajan usko oli turmeltunut; kun taikausko ja turha tieteily olivat tunkeutuneet uskollisten riveihin; kun piispat tulivat hovimiehiksi; kun kirkot tulivat sekä rikkaiksi että loistaviksi; kun pappeinkokoukset tehtiin valtiollisen vaikutuksen alaisiksi; kun monakistit [munkit] olivat pystyttäneet väärän siveellisyysperiaatteen; kun politiikka [valtioviisaus] ja dogmatiikka [uskonsääntö-oppi] kulkivat käsi kädessä ja keisarit pakosta sovittivat kirkolliskokouksien käskyjä — alkoivat arvoluokkiin kuuluvat miehet liittyä kirkkoon. Kun kristinusko tuli hovin ja ylempien luokkien uskonnoksi, käytettiin sitä tukemaan juuri sitä pahaa, jota vastaan se alkujaan pani vastalauseen. Kirkko ei ainoastaan ollut pakanallisien eksytyksien läpitunkema, vaan omisti se paljon itämaalaisen jumalanpalveluksen juhlamenoja, jotka olivat sekä yksityiskohtaisia että suurenmoisia. Kirkot tulivat neljännellä vuosisadalla yhtä loistokkaiksi kuin epäjumalan palveluksen vanhat temppelit. Monilukuisia ja loistokkaita juhlia pidettiin. Kansa riippui kiinni niissä, koska he saivat vaihtelua ja lepoa työstä. Marttyyrien kunnioitus toi kuvia kirkkoon — joka oli lähde yleiseen epäjumalanpalvelukseen tulevaisuudessa. Kristinuskoa toitotettiin komeilla juhlamenoilla. Pyhimyksien kunnioittaminen läheni heidän jumaloimistansa, ja taikausko korotti Herramme äidin ehdottoman palveluksen esineeksi. Ehtoollispöydistä tuli komeita alttareja, jotka jäljittelivät juutalaisia uhreja. Marttyyrien jäännöksiä säilytettiin pyhinä amuletteina (salaisina suojelijoina pahaa vastaan.) Munkkielämä kypsyi myös suuremmoiseksi katumus- ja sovitusjärjestelmäksi. Joukottain munkkeja vetäytyi erilleen autioihin ja syrjäisiin paikkoihin ja antautuivat hyödyttömiin velvoituksiin, turhiin paastoihin, rukouksien luettelemiseen ja itseparannukseen. He olivat synkkiä uskonvimmaisia ihmisiä, jotka laiminlöivät elämän käytännölliset puolet.
"Kunnianhimoinen ja maallismielinen papisto etsi arvoa ja kunnianosotuksia. Vieläpä vierailivat ruhtinaiden hoveissakin ja tavottelivat maallisia kunniapaikkoja. Heitä ei enää ylläpidetty uskovaisten vapaehtoisilla antimilla, vaan säännöllisillä tuloilla, joita hallitus myönsi, tahi vanhoista [pakanallisista] temppeleistä perityllä omaisuudella. Rikkaat tekivät suuria testamenttimääräyksiä kirkolle, joita papisto hoiti. Nämä lahjotukset olivat tyhjentymättömänä rikkauden lähteenä. Kun omaisuus kasvoi ja uskottiin papiston huostaan, tulivat nämä välinpitämättömiksi kansan tarpeille — kun kansa ei enää ylläpitänyt heitä. He tulivat laiskoiksi, vaateliaiksi ja riippumattomiksi. Kansa suljettiin pois kirkon hallituksesta. Piispasta tuli mahtava henkilö, joka tarkasti ja asetti virkaan papistonsa. Kirkko oli yhtynyt valtioon ja uskonnollisia opinkappaleita pantiin käytäntöön hallituksen miekalla."
Eri-asteinen, mahtipontinen pappisvalta asetettiin, jonka keskuksena oli Rooman piispa.
"Uskonasioissa määräsi keisari, ja papisto vapautettiin valtion taakoista. Tunkeilu kirkollisiin virkoihin oli suuri, kun papisto harjotti niin suurta valtaa ja tuli niin rikkaaksi; ja henkilöitä korotettiin suuriin piispanvirkoihin, ei hurskautensa ja taitonsa perustuksella, vaan vaikutusvaltansa johdosta rikkaisiin. Seurakunnan tehtävä katosi alentuvaan yhtymiseen valtion kanssa. Kristillisyys oli komeilua, jumalanpalvelusmenoja, valtion käsivarsi, tyhjää tieteilyä, taikauskoa ja muodollisuutta."