Se kohta, jolloin luopumus kehittyi "synnin ihmiseksi" oli silloin, kun paavillinen pappisvalta korotti itsensä useiden toisiansa järjestyksessä seuraavien paavien ylipäällikkyyden alaiseksi, vaatien maailman hallitsemista ja sekaantuen siihen Kristuksen tuhatvuotisen valtakunnan nimessä, jonka hallituksen se uskotteli olevansa. Se oli petollinen, väärä valtakunta, miten vakavia asioita muutamat sen järjestelmistä ja tukipylväistä lienevät tarkottaneetkaan. Se oli Antikristuksen, vaikka he kuinkakin väittivät ja uskoivat sen olleen totisen, Jumalan Kristuksen kirkkaus, kunnia ja valta maan päällä. On erehdys otaksua, että omantuntonsa mukaan toimiminen aina on oikeuden mukaista toimintaa. Jokaisella eksytykselle rakennetulla järjestelmällä on epäilemättä yhtä monta lumottua, rehellisesti tunnontarkkaa seuraajaa kuin sillä on ulkokullattuja, tahi enemmänkin. Tunnontarkkuus on siveellistä suoraluontoisuutta ja on riippumaton tiedoista. Tietämättömät pakanat seuraavat omaatuntoansa, rukoillessansa ja uhratessansa epäjumalille; Saul, jolla oli väärät tiedot, toimi omantuntonsa mukaan, vainotessaan pyhiä, ja samoin on monen tietämättömän Paavilaisenkin kanssa; hyvällä omalla tunnolla he tekivät väkivaltaa ennustuksille, vainosivat totisia pyhiä ja järjestivät suuren antikristusjärjestelmän. Satoja vuosia ei paavikunta ainoastaan ole pettänyt maailman kuninkaita, oikeuksiinsa ja luuloteltuun jumalalliseen valtaansa nähden, ja hallinnut heitä, vaan Seurakuntaankin, Jumalan temppeliin, jossa Kristus yksin on tunnustettava pääksi ja opettajaksi, on se tunkeutunut ja väittänyt olevansa oikea opettaja ja lainantaja ja tässä se on pettänyt kaikki, paitsi pientä vähemmistöä, erinomaisella menestymisellään ja suurisanaisilla vaatimuksillaan. "Koko maailma ihmetteli" — hämmästyi, pettyi, hämmentyi — "kaikki ne, joiden nimet eivät olleet kirjotetut Karitsan elämänkirjaan", ja muutamat, joiden nimet olivat kirjotetut Jumalan pyhien joukkoon, hämmentyivät kovin. Ja tämä petos oli sitä vahvempi, koska sen kunnianhimosten suunnitelmien tekeminen tapahtui hitaasti, ja ne vielä hitaammin toteutettiin. Se ulottui vuosisatojen läpi ja oli kunnianhimon muodossa salaisesti vaikuttamassa jo Paavalin aikana. Se oli menettelytapa, jonka kautta lisättiin vähän eksytystä edelliseen — täydennettiin toinen kunnianhimoinen selitys toisen selityksellä, ja lisäksi jollakulla toisella kauempana ajassa. Tällä petollisella tavalla kylvi ja kasteli Saatana eksytyksen siemeniä ja kehitti suurimman ja vaikutusvaltaisimman järjestelmän, minkä maailma milloinkaan on tuntenut — Antikristuksen.

Nimellä "Antikristus" on kaksinkertainen merkitys. Se merkitsee ensiksi: Kristusta vastaan; toiseksi: Kristuksen sijasta (s.o. valheellinen jäljittely). Ensimäisessä merkityksessä on se yleinen ja voidaan käyttää jokaisesta vihollisesta, joka vastustaa Kristusta. Tässä merkityksessä olivat Saul (sittemmin Paavaliksi kutsuttu) ja jokainen juutalainen ja jokainen muhamettilainen ja kaikki roomalaisen valtakunnan pakanalliset keisarit ja asujamet antikristuksia — Kristuksen vastustajia. (Apt. 9: 4.) Mutta Raamattu ei käytä sanan tässä merkityksessä nimeä Antikristus. Se sivuuttaa kaikki sellaiset viholliset ja käyttää Antikristus nimitystä sen ylempänä mainitussa toisluokkaisessa merkityksessä, nim. Kristusta vastaan, s.o. sellaisena, joka esittää Kristuksen väärässä valossa, jäljittelee häntä, anastaen oikean Kristuksen sijan. Johannes huomauttaa siten: "Te olette kuulleet, että [se] Antikristus [Kreikan kielessä on määrätty artikkeli] tulee. Niin onkin nyt monta Antikristusta ilmaantunut." (1 Joh. 2: 18, 19.) [Kreikan kieli tekee eron sen erityisen Antikristuksen, ja useiden vähempien sellaisien välillä.] Ja Johanneksen huomautukset sen jälkeen ilmasevat, ettei hän tarkota kaikkia Kristuksen ja Seurakunnan vastustajia, vaan erityistä sellaisien luokkaa, jotka, vaikka vielä tunnustavatkin kuuluvansa Kristusruumiiseen, Seurakuntaan, olivat hylänneet totuuden periaatteet, ja siksi eivät ainoastaan asettaneet totuutta väärään valoon, vaan maailman silmissä ottivat totisen Seurakunnan sijan ja nimen — ja siten oikeastaan jäljittelivät oikeita pyhiä. Johannes sanoo näistä: "Meistä he ovat lähteneet, mutta meikäläisiä he eivät olleet"; he eivät edusta meitä vaikka onnistuisivatkin pettämään maailmaa ja itseään tässä. Samassa epistolassa selittää Johannes, että hänen mainitsemillaan monilla antikristuksilla, on [tuon erityisen] Antikristuksen henki.

Tämä on siis se, mitä meidän on odotettava ja minkä me tapaamme paavikunnassa: emme Kristuksen nimen vastustamista, vaan Kristuksen vihollisen tai vastustajan siinä, että se vääryydellä kantaa hänen nimeänsä, jäljittelee hänen valtakuntaansa ja valtaansa, asettaa hänen luonteensa ja suunnitelmansa ja oppinsa väärään valoon maailman edessä —- todella mitä pahin vihollinen ja vastustaja — paljon pahempi julkista vihollista. Ja muistettakoon, että tämä on totta, vaikkakin muutamat niistä, jotka ovat tyytyneet tähän järjestelmään, ovat hyvällä omallatunnolla menneet harhaan — "eksyttäen ja itse eksyen."

Näiden viittauksien jälkeen synnin ihmisestä, mikä ja kuka se on ja ajasta ja paikasta ja asianhaaroista, joista se on etsittävä, siirrymme muutamiin historiallisiin todistuksiin, jotka toivomme mukaisesti eittämättömästi todistavat, että jokainen ennustus Antikristuksesta on tullut täytetyksi paavillisessa järjestelmässä tavalla ja siinä laajuudessa, joka, kun ajattelee tämän ajan valistusta, kuten kaikkien on tunnustettava, ei koskaan enää saattaisi uudistua. Tilan puute pakottaa meitä tässä supistamaan aineemme ainoastaan lyhyesti mainitsemaan muutamia kohtia historiallisien todistuksien suuresta joukosta. Olemme myöskin yksinomaan seuranneet tunnetusti luotettuja historioitsijoita ja useissa tapauksissa kääntyneet roomalais-katolilaisien kirjailijoiden puoleen, saadaksemme heidän todistuksensa tai myöntymisensä.

Seikat, jotka aiheuttivat synnin ihmisen alkamisen.

Suuri luopumus. — Kysymme ensin: Sanooko historia mitään Paavalin ennustuksen toteutumisesta, kun hän puhuu suuresta luopumisesta alkuperäisestä yksinkertaisuudesta ja puhtaudesta Kristillisen seurakunnan opissa ja elämässä, ja pahan, kunnianhimoisen suunnan salaisesta toiminnasta Seurakunnassa, ennen paavikunnan, Synnin ihmisen, kehitystä — s.o. ennen paavin tunnustamista kirkon pääksi?

Kyllä hyvin selvästi: Paavillisen pappisvallan olemassaolo ei alkanut ennenkuin useita vuosisatoja sen jälkeen kun Herramme ja apostolit olivat perustaneet Seurakunnan. Ja välillä olevasta ajasta me luemme. — [Fisher'in Universal History, Siv. 193.]

"Kun Seurakunta kasvoi luvussa ja rikkaudessa, rakennettiin kallisarvoisia rakennuksia palvomista varten; jumalanpalvelukset tehtiin monimutkaisemmiksi; kuvanveistoa ja maalausta käytettiin apukeinona hartauden edistämiseksi. Pyhimysten ja martyyrien jäännöksiä hoidettiin ja palveltiin pyhimpänä omaisuutena; uskonnollisia säännöksiä monistettiin; ja kristillisien keisarien aikana [neljännellä vuosisadalla] seurakunta papillisine henkilökuntineen ja vaikuttavine kirkonmenoineen, omisti paljon siitä mahtavuudesta ja loistosta, joka oli ollut sen pakanallisen järjestelmän tuntomerkkinä, jonka se oli tunkenut tieltään pois."

Toinen historioitsija sanoo [White'n Universal History, sivu 156]: "Samalla kertaa [kun kristinusko tehtiin keisarikunnan uskonnoksi neljännellä vuosisadalla] jatkui suuri ja yleinen turmelus, joka oli alkanut kaksi vuosisataa aikaisemmin. Taikausko ja tietämättömyys laski hengellisien käsiin vallan, jota he kaikin tavoin käyttivät oman valtansa suurentamiseksi."

Rapin lausuu, että "kristinusko viidennellä vuosisadalla alennettiin inhimillisten mielijohteiden paljouden kautta; yksinkertaisuus sen hallituksessa ja kurissa muuttui pappisvalta-järjestelmäksi; ja sen jumalanpalveluksessa käytettiin pakanuudesta lainattuja juhlamenoja."