Toiset saattanevat kysyä, onko oikein sivuuttaa Rooman keisareja, (jotka väittävät olevansa korkeimpia hengellisiä hallitsijoita) kutsumatta heidän järjestelmäänsä Antikristukseksi, käyttämällä tätä nimeä yksinomaan järjestetystä paavillisesta järjestelmästä. Me vastaamme: se on aivan oikein; ja me osotamme jälleen Antikristus sanan määrittelemiseen, jollaisena sitä Raamatussa käytetään, joka ylempänä on annettu, nim. olla jonkun paikalla, toimia jonkun asemesta. Ollakseen hengellinen valtakunta: on sen, tämän hengellisen valtansa nojalla, vaadittava maailman valtojen hallitusta; sen täytyy olla ei ainoastaan vastustajan vaan matkijan, joka esittää ja sanoo olevansa Kristuksen valtakunta ja harjottaa sellaista valtaa, jollaisen Jumalan määrätyllä ajalla tulee omaamaan oikea Kristushenkilö, kirkastettu ja täydellinen Seurakunta, ainoan todellisen pään ja Herran — oikean Pontiteks Maksimuksen alla.

Ei sillä hyvä, että paavikunta väittää olevansa se kirkastettu Kristuksen valtakunta, jonka Herra, apostolit ja profeetat ovat luvanneet, vaan se sovittaa itseensä ja järjestyksessään seuraaviin päihinsä (paaveihin), jotka, kuten se väittää, ottivat Kristuksen paikan, tämän valtakunnan pontifekseinä, päällikköinä tahi kuninkaina, kaikki ne paikat ennustuksissa, jotka kuvaavat Kristuksen tuhatvuotisvallan ihanuutta. Ja heidän "pettäessänsä [muita] ja tullessaan (itse) petetyiksi" (väärien oppiensa kautta, jotka ovat kehittyneet vähitellen, synnillisen suuruudenhalun seurauksena, vuosisatojen kuluessa) ovat paavit erä erältä keksineet kaikkien niiden arvonimet, jotka ovat kuuluneet pappisvaltaan, heidän loistavat pukunsa, valtavasti vaikuttavat juhlamenot, suurenmoiset tuomiokirkot juhlallisine, kunnioitusta herättävine jumalanpalveluksineen, mittapuun mukaan, joka mahdollisimman likipitävästi kävisi yhteen heidän tekemänsä väitteen kanssa — niin että loistavat ympäristöt ja puvut ja juhlamenot, niin paljon kuin heistä riippui, vastaisivat sitä kirkkautta ja loistoa, jota profeetat ovat kuvanneet.

Esimerkiksi, psalmissa 2: 12 kuuluu: "Antakaat suuta Pojalle, ettei hän vihastuisi, ja te hukkuisitte tiellä, sillä hänen vihansa syttyy pian." Tässä ei käsketä suutelemaan sananmukaisesti, vaan että on halukkaasti alistuttava Herran alle, ja sopii se nykyaikaan, jolloin, valmistuksena totisen Kristuksen suureen ja oikeaan tuhatvuotishallitukseen, maan kuninkaita ja suurmiehiä valtiollisessa, yhteiskunnallisessa, taloudellisessa ja kirkollisessa suhteessa koetellaan ovatko halullisia tai haluttomia taipumaan niiden vanhurskaiden lakien alle, joiden aika nyt on tullut astua voimaan. Ne, jotka vastustavat vanhurskautta, asettuvat tämän kirkkauden kuninkaan valtikkaa vastaan, ja kaikki sellaiset kukistetaan suurena hädän aikana, jolla uuden kuninkaan tuhatvuotishallitus alkaa: "jotka eivät tahtoneet minua kuninkaakseen, tuokaa tänne, ja mestatkaa minun edessäni." Luuk. 19: 27. "Hänen vihollisensa nuolevat tomun" — tulevat voitetuiksi.

Antikristusta edustava pää, paavi, sovitti tämän ennustuksen jäljittelemäänsä valtakuntaan ja antoi valtansa suuruuden päivinä kuninkaiden ja keisarien kumartua hänen edessänsä niinkuin Kristuksen edessä ja suudella hänen suurta varvastansa — ja tätä pidettiin tuon ennustuksen täyttymisenä. On hyvin tavallista, että kirjailijat ja ne, jotka tutkivat ennustuksia, sivuuttavat tämänlaiset väitteet, omistamatta niille erityistä huomiota, mutta sen sijaan etsivät ja erityisesti välittävät sellaisista, jotka kuvaavat epäsiveellisyyttä, Antikristuksen tuntomerkkeinä; mutta tässä he suuresti erehtyvät, sillä rikoksellisia on ollut yltäkyllin jokaisessa ajassa, eivätkä ne tarvitse mitään erityistä kuvaamista ennustuksissa, sellaista kun Antikristuksesta annetaan. Jos vaikka voitaisiinkin todistaa, että ne, jotka ovat kuuluneet paavijärjestelmään, ovat olleet oikeita siveellisyyden malleja, olisi tämä siitä huolimatta yhtäpitävä sen luonteen kanssa, jonka Raamattu esittää suurena Antikristuksena — sinä jäljittelemisenä, joka anastaa itsellensä ne arvonimet, etuoikeudet, oikeudet ja sen kunnioituksen, joka kuuluu Herran Voidellulle. Jäljittelynä on se samoin väärin esittänyt Jumalan suunnitelmaa "pienen lauman" tahi Seurakunnan valitsemiseen nähden nykyisenä aikana; ja on se kokonaan työntänyt syrjään Seurakunnan todellisen toivon ja Herran toimenpiteen maailman siunaamiseksi Kristuksen tuhatvuotiskautena — jonka se esittää toteutuneen sen omassa hallituksessa.

Niitä huonoja seurauksia sellaisesta vääntelystä ja Jumalan suunnitelman väärästä esityksestä voidaan tuskin arvostellakaan. Niissä on ollut kaikkien väärien oppien suoranainen syy ja lähde, joita, toinen toisensa jälkeen, esiintyi tukemaan Antikristuksen oppia ja enentämään hänen kunniaansa ja arvoansa. Ja vaikka uskonpuhdistus, kolmesataa vuotta takaperin, johti Raamatun tutkistelemisen ja ajatusvapauden aikaan ja paljon pahan ja monen eksytyksen hylkäämiseen, oli kumminkin jäljitteleminen pantu toimeen niin taidokkaalla ja yksityiskohtaisella tavalla ja täydellisenä kaikkiin osiinsa ja valmistuksiinsa nähden ja oli niin perinpohjin pettänyt koko maailmaa, että Lutherkin ja monet muut, jotka paavikunnassa olivat nähneet suuren luopumuksen seurauksen — ennustuksen Antikristuksen — tuomitessaan paavikuntaa järjestelmänä, pitivät kiinni siitä väärästä opista, joka johti niihin eksytyksiin opissa ja elämässä, jotka olivat sille ominaisia. Aina tähän päivään asti suosii protestanttisien lahkojen suuri enemmistö Antikristuksen oppia, että Kristuksen valtakunta on pystytetty. Toiset ovat koettaneet tehdä paavikunnan tavalla — järjestämällä kirkkokuntansa jonkun henkilön ylipäällikkyyden alaiseksi — toisten korvatessa tätä päätä pappien kokouksella tahi kirkkoneuvostolla; mutta kaikki he ovat yhteisesti sen petollisen eksytyksen vankeja, joka on saanut alkunsa siitä, että Antikristuksen alotteesta on Raamatun oppeja tulkittu väärällä ja harhaan vievällä tavalla — että nimittäin Kristuksen vallan hallitus on nyt, eikä tulevaisuudessa. He kieltävät Antikristuksen lailla tulevan aikakauden ja ovat tämän järjestelmän tavalla huolimattomia pyhyyden kehityksestä uskovaisten keskuudessa ja pikemmin uutteria sen työn toimittamiseen (maailman kääntymiseen) nähden, joka kuuluu tulevalle aikakaudelle — siihen määrään asti, että useinkin ovat valmiit esittämään Jumalan sanan ja suunnitelman väärässä valossa ja keksimään oppeja säikyttääkseen ja ajaakseen maailmaa jumalisuuden ulkonaiseen tunnustamiseen; ja yhtä vähän pelkäävät he käyttää epäilyttäviä ja maallisia tapoja tehdäksensä erilaiset järjestelmänsä mitä houkuttelevimmiksi kääntymättömille, joita he Antikristuksen lailla ylpeydestä halukkaasti laskevat heille kuuluviksi, voidakseen näyttää suurta jäsenlukua.

Sellaisille on vaikeaa nähdä, että paavikunta on Antikristus. Kuinka he voisivatkaan sitä, kun ei heidän uskonsa vielä ole vapaa myrkystä, ja kun heidän järkensä vielä suureksi osaksi on itse Antikristuksen eksytyksen ytimen sokaisema. Kristuksen tuhatvuotisvaltakunnan suuruus ja välttämättömyys ja sen työ, maan sukukuntien siunaaminen, ovat nähtävät, ennenkuin saatetaan käsittää tai oikein arvostella Antikristusjäljittelyn suuruutta, tai sitä vahinkoa, minkä se totuudelle on tehnyt, ja sen tuhoavaa ja saastuttavaa vaikutusta nimiseurakunnassa eli nimikirkossa.

Kenenkään ei tarvitse ihmetellä tämän jäljittelyn täydellisyyttä, kun ajattelemme, että se on Saatanan työtä, ja kun se on toimitettu Raamatussa esitettyjen esikuvien ja kuvauksien mukaan tulevasta ihanuudesta. Kun tuo suuri vastustaja näki, että aika Seurakunnan valitsemiselle oli tullut, ja että ne suuret totuudet, joita Herra ja apostolit olivat istuttaneet, pian voittivat alaa kaikkien pakanallisten uskontojen suhteen, etsien hiljaiset kaikkialta, koetti hän turmella Seurakunnan puhtauden ja johtaa toisille ja väärille urille sen, mitä se ei voinut tukahuttaa. Siten on Antikristuksen riemukulku, samoin kuin hänen nykyinen valtansa, todella ollut Saatanan seuraamista. Mutta tässä näemme Jumalan viisauden; sillä kun Antikristuksen menestyminen näytti ennustavan Jumalan suunnitelman tappiota, oli se oikeastaan, vaikka tietämättään, asia joka myötävaikutti hänen suunnitelmansa menestymisen lujittamiseen; sillä millään muulla tavalla eivät todellisesti vihkiytyneet olisi voineet tulla niin perusteellisesti koetelluiksi ja heidän uskollisuutensa Jumalan sanaa kohtaan niin tarkoin tutkituksi kuin sallimalla tämän suuren jäljittelemisen.

Kertomuksessaan pappisvalta-järjestelmän synnystä Seurakunnassa, osottaa Mosheim tätä jäljittelemistä hyvin selvästi, näillä sanoilla, I nid. siv. 337: —

"Niin kauvan kun oli pienintäkään todennäköisyyttä jälellä, että Jerusalem jonkun kerran jälleen nostaisi päänsä tomusta, eivät kristittyjen opettajat ottaneet itselleen mitään arvonimiä tahi erityistä arvokkuutta, eivät ainakaan muunlaisia kun aivan vaatimattomia ja yksinkertaisia; mutta kun Hadrianus [vuonna 135 j.K.] oli varmentanut tämän kaupungin kohtalon, eikä juutalaisilla enää saattanut olla kaukaisintakaan toivoa vanhan hallituksensa pystyttämisestä, alkoi näiden samojen paimenten ja seurakunnan palvelijain keskuudessa se toivomus voittaa alaa, että heidän laumansa uskoisivat heidän olevan juutalaisen papiston oikeuksien seuraajia. Piispat ottivat sentähden tehtäväksensä terottaa sitä mielipidettä, että heidän asemansa oli samanlainen kuin juutalaisten suuren ylimmäisen papin oli, ja että he siis omistivat kaikki ne oikeudet, jotka kerran olivat kuuluneet juutalaiselle pontifeksille. Tavallisen papin tehtävät väitettiin samalla tavalla, vaikka täydellisemmässä muodossa, siirtyneen kristillisen Seurakunnan vanhimmille; ja lopulta asetettiin diakoonit samalle kannalle leviittojen tahi alempien kirkonpalvelijain kanssa."

ANTIKRISTUKSEN PÄÄ JA SUU.
Hänen suuret pöyhkeilevät sanansa.