"Koska nyt olen kyllin selittänyt valtaani maan päällä, taivaassa, kiirastulessa, miten suuri se on ja kuinka täydellinen se on, kun saa sitoa, päästää, käskeä, luvata, valita, vahvistaa, vapauttaa, tehdä tehdyn tekemättömäksi j.n.e. niin tahdon nyt vähän puhua rikkauksistani ja suurista omistusalueistani, että jokainen saisi nähdä minun varallisuuteni ja ylellisen runsauden — korkoja, kymmenyksiä, veroja; minun silkkini, minun purppuraiset piispanhiippani, kruununi, kultani, hopeani, helmeni ja jalokiveni, läänitykseni ja maatilani. Sillä minulle kuuluu ensinnäkin Rooman keisarillinen kaupunki; Lateranin palatsi, Sisilian kuningaskunnan minä omistan; Apulia ja Kapua ovat minun. Samoin Englannin ja Irlannin kuningaskunnat, eivätkö ne ole, tahi eikö niiden tulisi olla veronalaisia minulle? Näihin lisään myös, paitsi muita läänejä ja maita sekä Itä- että Länsimailla, pohjasta etelään, näiden valtojen nimet." [Tässä seuraa pitkä luettelo.] "Miksi minä tässä puhuisin jokapäiväisistä tuloistani, esikoishedelmistäni, annaateistani, piispan viitoistani, anekirjeistäni, käskykirjeistäni, rippituoleistani, vapautus- ja käskykirjeistä, testamenteista, etuoikeuksista, vero-oikeuksista, kirkollisista eläkkeistä, uskonnollisista laitoksista ja semmoisista, jotka kaikki nousevat melkosiin rahamääriin… ja vaan osaksi saatetaan arvata, mitä nämä tuottavat minun aarrearkkuihini… Mutta miksi minä Saksasta puhun, kun koko maailma on minun pitäjäni, niinkuin kirkkolain opettajat sanovat, ja jota kaikki ovat velvolliset uskomaan. Sen tähden, minä lopetan niinkuin minä alotin, käskien, selittäen, julistaen, että jokaisen ihmisolennon autuudelle on välttämätöntä olla minulle alamainen."
Monet meidän aikanamme uskovat, että tämä paavikunnan kehuskeleminen kuuluu ainoastaan kaukaiseen menneisyyteen, ja että suuri muutos on tapahtunut tässä järjestelmässä viime aikoina; mutta hiukkanenkaan ajatusta ja huomiokykyä osottavat, että nämä paavikunnan mielipiteet edelleen ovat muuttumattomat. Meidän on myös muistettava paavikunnan ainaisen väitteen olevan, että sen opit ovat muuttumattomat; että paavien ja kirkonkokouksien päätökset ovat erehtymättömät; ja että nykyinen katolinen kirkko vielä pitää pyhinä noita päätöksiä, jotka huokuvat rienausta Jumalaa kohtaan ja hänen pyhiensä vainoamista. Muutos paavikunnassa on ainoastaan vallan kadottaminen, joka aikaansaatiin sen heräämisen kautta, joka ilmeni uskonpuhdistuksessa. Tahto on vielä tallella, mutta kyky tehdä sitä on rajotettu tiedon ja vapauden lisäännyttyä, jossa Raamattu on ollut pääasiallinen tekijä, Antikristus "tehdään vähitellen voimattomaksi" totisen Kristuksen "suun hengen" — hänen Sanansa kautta. Pian tulee Immanuelin läsnäolon kirkas valo perinpohjin hävittämään tuon suurisuisen jäljittelemisen, ja täydellisesti pelastamaan maailman niistä kahleista, joissa sen petolliset väitteet ja eksytykset ovat pitäneet sitä.
Esimerkkinä nykyajan pöyhkeilemisestä huomattanee, että nykyinen paavi noustessaan paavilliselle valtaistuimelle otti arvonimen Leo XIII ja kohta sen jälkeen nimitti itsensä: "Leo de triba Juda" — s.o. "Juudan suvun jalopeura", joka on yksi todellisen pään arvonimistä. Hän ei siis ole, mitä pöyhkeileviin vaatimuksiin tulee, jälellä niistä, joilla oli sama virka pimeällä keskiajalla.
Seuraava muodollisuus nimeltä "rukouspalvelus" on vielä osa niistä menoista, jotka ovat yhdistetyt uuden paavin virkaanasettamiseen. Uusi paavi, Valkosiin puettuna, monilukuisten kimaltelevien jalokivien koristelemana, punasissa kengissä, joissa solkien asemesta on suuret, kultaiset ristit, talutetaan alttarin ääreen, jossa hän polvistuu. Sen jälkeen "nousee paavi ja hänen pitäessä paavinhiippaa päässään, nostavat kardinaalit hänet ja asettavat hänet alttarivaltaistuimelle istumaan. Eräs piispoista polvistuu, ja Te Deum'in [O Jumala me ylistämme sinua] laulaminen alkaa. Sill'aikaa suutelevat kardinaalit paavin jalkoja, käsiä ja kasvoja." Eräässä, paavillisessa rahapajassa tehdyssä rahassa, joka esittää tätä juhlamenoa, on sanat: "Sitä, jonka he loivat, rukoilevat he."
Kardinaali Manning, paavikunnan etevin edustaja Englannissa, hyväksyy seuraavan pykälän katolisessa uskossa, johon hän kiinnittää yleisön huomion: —
"Me selitämme, väitämme, määräämme ja lausumme, että jokaisen ihmisen autuudelle on välttämätöntä olla roomalaiselle pontifeksille alamainen." Ja eräässä painetussa esitelmässä esittää hän paavin lausuvana: "Minä väitän olevani korkein tuomari ja ihmisten omientuntojen johtaja; maanviljelijän, joka kyntää peltoansa, ja ruhtinaan, joka istuu valtaistuimella; perheen, joka elää yksityiselämän varjossa, ja lakimiehen joka laatii lakia valtakunnille. Minä olen oikean ja väärän ainoa, viimenen, korkein tuomari."
Emmehän myöskään, tarkastaessamme uudenaikaisia esimerkkejä paavikunnan "pöyhkeilevistä turhuuden sanoista", saa sivuuttaa Roomassa vuonna 1870 pidetyn yleiskristikunnallisen kokouksen eli vatikaanisen kirkolliskokouksen merkillistä päätöstä paavin erehtymättömyydestä. Tosin on ennen silloin tällöin tapahtunut, että ylpeämieliset paavit ovat väittäneet olevansa erehtymättömiä; ja piispat ja ruhtinaat, jotka tahtoivat imarrella heidän ylpeyttään, olivat todella nimittäneet heitä sellaisiksi selityksessään: "Sinä olet toinen Jumala maan päällä;" mutta, paavilliselle kokoukselle tällä valistuneella yhdeksännellätoista vuosisadalla oli sallittu rauhallisesti ja kylmäverisesti ilmottaa maailmalle, kuinka suuri tämä "jumala maan päällä" on — että hän on melkein yhtä täydellinen kuin toinen Jumala taivaassa; että hän yhtä vähän kuin toinenkaan, saattaa erehtyä; että paavi ex cathedra (paavillisen valtuutensa) lausunnoissa on erehtymätön — ei saata erehtyä.
Äänestys toimitettiin 13 päivänä heinäkuuta 1870, ja 18 päivänä julistettiin päätös muodollisesti, juhlamenoilla suuressa Pyhän Pietarin kirkossa Roomassa. Seuraavaa Tri J. Cummingin Lontoossa antamaa selostusta tapahtumasta luettanee mielenkiinnolla. Hän sanoo: —
"Paavi oli antanut laitattaa suurenmoisen valtaistuimen itäisen akkunan eteen Pietarinkirkossa ja koristautunut täydellisellä jalokivien kimaltelulla ja oli kirjavissa puvuissa olevien kardinaalien, patriarkkain ja piispojen ympäröimänä aikaansaadakseen loistavan näytelmän. Hän oli valinnut varhaisen aamuhetken ja itäisen akkunan — että nouseva aurinko heittäisi säteensä kokonaan hänen loistolleen ja sen kautta valo taittuisi ja heijastuisi hänen timanteistaan, rubiineistaan ja smaragdeistaan niin, että hän näyttäisi olevan, ei ihminen, vaan se, miksi päätös julisti hänet, sellainen, jolla oli kaikki Jumalan kirkkaus… Paavi asettui aikaseen paikalleen itäisen akkunan ääressä — — — mutta aurinko kieltäytyi — — paistamasta. Synkkä sarastus muuttui yhä syvemmäksi ja syvemmäksi hämäräksi. Häikäisevää virvaloistoa ei saatettu esittää. Luulotellun Jumalan vanhat silmät eivät nähneet lukea päivän valolla ja hänen oli lähetettävä noutamaan kynttilöitä. Kynttilän valo rasitti liiaksi hänen näköhermojaan, ja hänen oli jätettävä lukeminen eräälle kardinaalille. Kardinaali alkoi lukea yhä pimetessä, mutta hän ei ollut ennättänyt montakaan riviä, ennenkuin pikimustasta pilvestä iski sellainen leimaus punasta tulta ja kuului sellainen jyräys, jota ei Roomassa ennen ole kuultu. Kauhu valtasi kaikki. Lukeminen taukosi. Eräs kardinaaleista juoksi vavisten ylös tuoliltansa huutaen: 'Se on Jumalan ääni, joka puhuu Siinain jylinällä'."
Antikristuksen rienaavien vaatimuksien joukossa on muistettava useita sen opeista, erityisesti oppia messusta, josta aijomme huomauttaa eräässä myöhemmässä osassa. Me sivuutamme pyhimyksien ja Marian palvomisen ja kiinnymme muutamiin vielä surkeampiin eksytyksiin.