Historia ilmottaa meille, että Egyptiläinen sotajoukko Murad Beyn johtamana erittäin ankaran taistelun jälkeen voitettiin; ranskalaisten menestys levitti kauhua kauas Aasiaan ja Afrikaan; ja ympärillä olevat heimot antautuivat voittajalle… Mutta lähellä oli, ettei onni valmistanut hänelle kauheaa taka-iskua. Englantilainen amiraali Nelson, joka kauan oli vaaninut ranskalaista laivastoa, mihin kuului kolmetoista linjalaivaa (sotalaivaa) paitsi frekatteja, tapasi laivaston Abukir-lahdessa ja hyökkäsi sen kimppuun illalla elokuun 1 päivänä 1798 sellaisella voimalla ja reippaudella ["tuulispään tavoin" (engl. k.)], jommoista ei vielä koskaan ole osotettu meritaistelussa.
Värssyt 41—43: "Ja hän tulee ihanaan maahan [Palestiinaan], ja moni kaatuu, mutta nämä pelastuvat hänen kädestänsä: Edom ja Moab ja Ammonin lasten etevimmät. [Napoleon pysytteli rannikolla eikä mennyt maihin, vaan meni näiden maiden ohi.] Ja hän ojentaa kätensä maakuntiin, eikä Egyptin maakaan ole pelastuva. Ja hän anastaa aarteet, kullan ja hopean ja kaikki Egyptin kalleudet; ja libyalaiset ja etiopialaiset ovat hänen seurassansa."
Värssyt 44—45: "Ja hän panee komean majansa [komeat telttansa] merten välille ihanan pyhän vuoren eteen." Tämä ilmotus saattaa tarkottaa toista kahdesta vuoresta — Taborin tai Siinain vuori — joita kumpaakin saattaa sanoa ihanaksi ja pyhäksi. Taborin vuorelle, ihana ja pyhä paikka, jolla Herramme kirkastettiin, ja jota Pietari kutsui "pyhäksi vuoreksi", pystytettiin Napoleonin teltat, ja siellä taisteltiin eräs hänen tärkeimmistä taisteluistaan. Siinain vuorella, pyhällä ja ihanalla paikalla, jolla lakiliitto Jumalan ja Israelin välillä vahvistettiin, kävi Napoleon ja hänen "tieteellinen joukkonsa" ja hänen henkikaartinsa.
"Mutta sanomat idästä ja pohjasta pelottavat häntä, ja hän lähtee suuressa kiukussa monta [kansaa] hävittämään ja kadottamaan. Ja hän tulee loppuunsa, eikä hänellä ole yhtään auttajaa."
Napoleonin ollessa Egyptissä, saapui hänelle tieto uudesta liitosta Ranskaa vastaan, ja hän lähti heti matkalle Ranskaan. Tämän johdosta sanoo historia [Villard's Universal, History siv; 446.]: "Europasta saapuneet tiedot saivat hänet nyt jättämään Egyptin; hän jätti sotajoukkonsa Kleberin johtoon ja palasi salaisesti ja kiireellä Ranskaan… Onnessa oli tapahtunut käänne Ranskan asioihin nähden, oli muodostettu Ranskaa vastaan toinen koalitioni (liitto), johon kuuluivat Englanti, Venäjä, Neapeli, Turkin Portti ja Itävalta." Vertaa näitä historian sanoja ennustukseen: "Mutta sanomat idästä ja pohjosesta pelottavat häntä, ja hän lähtee suuressa kiukussa monta [kansaa] hävittämään ja kadottamaan." Napoleonin kiukku ja hänen aikomuksensa tehdä kaikki Europan kansakunnat olemattomiksi, ovat liiankin hyvin tunnettuja asioita, jotta niitä tässä tarvitsisi toistaa. Melkeinpä hän onnistuikin kunnianhimoisissa suunnitelmissaan; kumminkin kuoli tämä aikansa merkillisin mies, kuten ennustuksessa sanottiin, muutaman vuoden kuluttua maanpaossa kaikkien hylkäämänä. Niinkuin 40:nes värssy selittää, että tämä hyökkäys Egyptiin tulisi tapahtumaan "lopun aikana" tai (kuten Douay-käännös sanoo) "ennen määrättynä aikana", niin selittävät myöskin värssyt 29 ja 30, jotka tarkottivat samaa tapausta ja jotka aikaisemmin huomattiin välilauseeksi. Muistettanee, että olemme huomanneet värssyjen 25—28 tarkottaneen aikasempaa hyökkäystä Egyptiin; ja värssyissä 29 ja 30 viitataan, että seuraava suuri hyökkäys on oleva "määrätyllä ajalla", s.o. lopun aikana, niinkuin 40—45 värssyissä kuvataan.
"Määrätyllä ajalla menee hän taas etelään, mutta ei käy niin kuin edellisessä tai jälkimäisessä maahan hyökkäämisessä kävi" (engl. k.). Napoleonin hyökkäyksellä Egyptiin ei ollut samat seuraukset kuin sillä, joka tehtiin Kleopatran päivinä tai hänen jälkeläisensä, kuningatar Zenobian päivinä. Vaikka Napoleonilla olikin menestystä sotapäällikkönä Egyptissä, ei hän voittanut sellaisia voittoja kuin hänen edeltäjänsä voittivat; syy tähän kerrotaan seuraavassa värssyssä: "Sillä Kittimin [Douayn mukaan roomalaisten] laivoja tulee häntä vastaan. Englannin laivasto hätyytti häntä ja esti hänen vallotustaan. Koska Englanti samoinkuin Ranskakin, olivat olleet osia vanhasta Rooman valtakunnasta, ja koska Ranska oli sodassa tämän valtakunnan toisien osien kanssa ja koetti vallottaa niitä, näemme olevan oikeuden mukaista, että näitä laivoja kutsutaan roomalaisiksi. Ja hän [Napoleon] peljästyy ja palajaa ja kiukustuu pyhää liittoa vastaan; ja toimii (ruots. k. onnistuu)."
Palaamisensa jälkeen Egyptistä jätti Napoleon entisen väkivaltaisen vastustus-politiikkansa paavikuntaa vastaan ja allekirjoitti konkordaatin eli sopimuksen paavin kanssa, jonka kautta roomalais-katolinen uskonto jälleen otettiin käytäntöön Ranskassa. Tämä oli totuuden vastainen teko; mutta hän näytti huomanneen, että hän tämän politiikan kautta parhaiten voisi onnistua kukistamaan tasavallan ja asettamaan itsensä valtaan keisarina. Ja hän "toimi" [onnistui]. Mutta tätä politiikkaa ei kestänyt kauan sen jälkeen, kun hän kerran oli saavuttanut keisarillisen vallan; hän alkoi pian taas työskennellä sitä järjestelmää vastaan, jota nimitetään "Synnin ihmiseksi", kuten profetta kuvaa seuraavin sanoin: "Ja hän [Napoleon] palajaa [muuttaa mieltään] ja suostuu niihin, jotka hylkäävät pyhän liiton"; s.o. hän alkoi tehdä ja panna toimeen suunnitelmia Rooman luopunutta kirkkoa vastaan. Tässä hän onnistui myöskin.
Tällä tavoin seuraa Danielin yhdestoista luku selvästi maailman historiaa esittämällä etevimpiä henkilöitä aina Persian valtakunnasta paavikunnan kukistumiseen asti. Vaikka se käsittää tuon pitkän kahdentuhannen neljänsadan vuoden ajanjakson, täyttää se kumminkin tarkotuksensa osottamalla selvästi juuri sen vuoden, jolloin lopun aika alkoi — 1799. Tämä vuosi oli paavikunnan sortovallan 1260 vuoden loppuraja, ja silloin alkoi Lopun aika. Ei tule jättää huomioonottamatta, että tämä myöskin oli viimeinen vuosi paavikunnan tuhatvuotiskaudesta eli tuhatvuotisesta hallituksesta, mikä alkoi, kuten edellisessä osassa on näytetty, vuonna 800. Mutta 1799 oli ainoastaan sen ajanjakson alku, joka on tunnettu "lopun ajan" nimellä, jonka aikana jokainen jälkikin tästä järjestelmästä on häviävä.
Huomaa, kuinka 34 ja 35 värssyjen muutamilla sanoilla kuvataan uskonpuhdistuksen taantuminen ja syy siihen. Rakkaus maailmaan sekä vallan, vaikutuksen ja mukavuuden halu olivat ansoja, jotka ensin viettelivät seurakuntaa ja synnyttivät paavikunnan; ja samat halut ja pyrkimykset keskeyttivät uskonpuhdistuksenkin. Luther tovereineen tuomitsi alussa rohkeasti, toisten paavillisten eksytysten mukaan myöskin kirkon ja valtion yhteyden; mutta kun, muutamien vuosien uljaan puolustuksen jälkeen ankaraa vastustusta vastaan, uskonpuhdistus alkoi saada hiukan vaikutusvaltaa kannattajiensa luvun perustuksella ja kun kuninkaat ja ruhtinaat alkoivat mielistellä uskonpuhdistajia, ja tiet kunnallisiin ja valtiollisiin ylennyksiin avautuivat heille, hävisi heidän näkyvistänsä valtion ja kirkon yhtymisestä johtuva paha, jonka he aikaisemmin näkivät paavikirkossa, ja jota vastaan he olivat taistelleet. Reformeeratut seurakunnat Saksassa, Sveitsissä j.n.e. astuivat aivan Rooman jäljissä ja olivat valmiit yhtymään ja suosimaan mitä valtiollista puoluetta tai ketä ruhtinasta tai hallitusta tahansa, joka oli halukas tuntemaan ja tunnustamaan heidät. Sillä tavalla kaatuivat muutamat ymmärtäväisistä ja oltuaan uskonpuhdistuksen johtajia, tuli heistä nyt johtajia kiusaukseen. Siten tuli uskonpuhdistusliike, jolla oli hyvä alku, melkoisessa määrin ehkäistyksi.
Mutta tämä kaikki ei saattanut tehdä tyhjäksi Jumalan suunnitelmaa. Hänen viisautensa johti kaikki parhain päin. Se sai olla samoin kuin paavilainenkin eksytys oli ollut, vieläkin koettelemassa totisia pyhiä, tutkistelemassa, olivatko nämä todellisuudessa ihmisten tai Jumalan seuraajia. Se on palvellut tätä tarkotusta koko matkan siitä ajasta tähän asti — "koetellakseen heitä, puhdistaakseen ja tehdäkseen heidät valkeiksi."