Kanoni 3. "Jos joku sanoo, että messu on ainoastaan ylistys ja kiitosjumalanpalvelus tahi ainoastaan muiston viettäminen ristillä tapahtuneesta uhrista, eikä [itsessään] lunastusuhri [s.o. uhri, joka itse aikaansaa täydennyksen syntein edestä]; tahi että se hyödyttää ainoastaan sitä, joka ottaa sen vastaan, ja ettei sitä saa uhrata elävien ja kuolleitten, syntien, rangaistusten ja muitten välttämättömien asiain edestä täydennyksenä, hän [joka kieltää tämän uhrin voiman] olkoon kirottu."

Siten näemme selvästi, että paavikunta on pannut väärän tai petollisen uhrin tuon ainoan, ijankaikkisen, täydellisen, kerta kaikkiaan annetun Golgatan uhrin sijaan, jota ei koskaan uudisteta. Tällä tavoin otti paavikunta pois Kristuksen työn ansion, minkä mukaan se, oikeutta myöten, on katsottava alituiseksi uhriksi, panemalla sijaan omien pappiensa tekemän petoksen. On turhaa tässä mennä yksityiskohtiin mikäli ne koskevat syytä, miksi paavikunta kieltää ja syrjäyttää totisen Ainaisen Uhrin ja panee "kauhistuksen", Messun, sen sijalle; sillä useimmat lukijoistamme tietävät, että tämä oppi, minkä mukaan pappi Messussa tekee syntien edestä uhrin, jota ilman ei niitä pyyhitä pois, eikä voida välttää niiden rankaisemista, on pohjana roomalaisen kirkon monille keksinnöille kiristääkseen rahaa kansalta tuhlaavaisuuteensa ja ylellisyyteensä. "Rippi", "anne" ja kaikki erilaiset luulotellut edut, suosion osotukset, oikeudet ja vapaudet, olkootpa sitten elävien tai kuolleitten edestä, kaikki perustuvat tuohon rienaavaan oppiin Messusta, joka on luopumuksen perusoppi. Sen vallan ja voiman nojalla, jonka Messu-uhri antaa papeille, kansa juuri hyväksyy heidän muutkin rienaavat väitteensä, joiden mukaan heillä muka on, ja he harjottavat erilaisia etuoikeuksia, jotka kuuluvat ainoastaan Kristukselle.

Todistukseksi tämän opin luonteen pohjaperustuksesta huomattakoon, että vaikka uskonpuhdistus Saksassa ja Sveitsissä alkoi taistelun anteita vastaan, kysymys kumminkin pian alkoi koskea transsubstantiationia — Messu-uhria. Uskonpuhdistuksen kulmakivi oli, että Kristus yksin, Golgatalla tapahtuneen uhrinsa tähden, aikaansai syntien anteeksi antamisen, eikä sitä niin ollen saatu anteitten, ripin ja messujen kautta. Sanalla sanoen, Messua koskeva kysymys oli melkein kaikkien Rooman vainojen perustuksena. Piispa Tilotson huomauttaa: Tämä [transsubstantiationi — Messu] on roomalaisessa kirkossa ollut suurena polttavana pääkappaleena; ja niin mahdoton ja järjetön kuin se onkin, on sen kieltämisen vuoksi tapettu useampia kristityitä kuin kentiesi heidän uskontonsa kaikkien muitten pääkappalten kieltämisen vuoksi yhteensä.

Luonnollisesti väittävät katolilaiset, että Kristus ja apostolit asettivat messun; mutta aikaisintaan sen mukaan kuin me olemme olleet tilaisuudessa huomaamaan, mainittiin siitä kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa, vuonna 381 j.K. Kumminkaan ei vuosilukua tämän saastaisen eksytyksen alkamiselle ole erityisesti kosketeltu ennustuksessa, paitsi että paavikunta tämän peruseksytyksen johdosta tuli "hävityksen kauhistukseksi", ennenkuin se sellaisena "asetettiin" valtaan, joka, niinkuin olemme nähneet, tapahtui 539 j.K.

Ennustus selittää: "Otti häneltä [Kristukselta] pois jokapäiväisen uhrin", ja lisää sen jälkeen: "ja hänen pyhyytensä paikka heitettiin pois." Se paikka tai perustotuus, jolle oikealla tavalla vihkiytynyt luokka tai pyhäkkö-luokka on rakennettu, on, että Herramme Jeesus, oman uhrinsa kautta, on lunastanut kaikki, ja tulee täydellisesti pelastamaan kaikki ne jotka hänen kauttaan tulevat Jumalan luokse, ilman toista välittäjää, ilman pappia, piispaa, paavia tai muuta uhria; sillä mikä muu uhri tahansa, on Jumalan silmissä kauhistus, koska Kristuksen suuri lunastus-uhri sen kautta pidetään riittämättömänä. — Hebr. 1: 25; 10: 14.

Oppi lunastuksesta on Pyhäkön eli pyhän temppelin — vihkiytyneen seurakunnan perustus. Ja kun tämä "jokapäiväinen" uhri syrjäytettiin, lakkautettiin eli kukistettiin Messun kautta, silloin seurasi se paha, mitä profetta oli ennustanut. Sotajoukko (nimikristityt) jätettiin eksytykselle, he kun olivat alttiit sen väärälle järjestelmälle, joka korotti itsensä (päänsä, paavin, henkilössä) sotajoukon ruhtinaaksi eli hallitsijaksi. "Ja se heittää totuuden maahan" ja samalla osan siitä joukosta ja taivaan tähdistä, eli opettajista, jotka pitivät kiinni totuudesta eivätkä tahtoneet yhtyä sen kanssa rikkomuksen tiellä. Ja, niinkuin edellisessä luvussa olemme nähneet, oli sillä ihmeellinen menestys toimissaan.

Kun kerran kristillisen uskon pääperustus siten syrjäytettiin, onko sitten ihmettä, että suuri luopumus meni sellaisiin pahuuden syvyyksiin, kuin se meni? Toinen eksytys johti toiseen, kunnes totuudesta ja jumalisuudesta oli jälellä ainoastaan ulkonainen muoto; ja hävittävä kauhistus istuutui Jumalan temppeliin, saastuttaen sekä Pyhäkön että sotajoukon, ja kohotti päänsä Kristuksen käskynhaltijaksi eli sijaiseksi.

Keskellä näitä hävityksen kauhistuksen menestymisen näkyjä kuulee Daniel pyhimysten, pyhien, kysyvän: "Kuinka kauaksi käy näky jokapäiväisestä uhrista ja hävityksestä, että pyhäkkö ja sotajoukko annetaan tallattavaksi?" Siitä asti kuin kauhistus asetettiin, on ollut pyhimyksiä, jotka huomasivat sen luonteen ja sen saastutukset joko selvemmin tai hämärämmin, ja sellaiset ovat innokkaasti etsineet valoa ja huutaneet Herran puoleen: Oi Herra, kuinka kauan tallataan totuus lokaan, ja eksytysten, rienaamisten ja kauhistusten sallitaan menestyä? — Kuinka kauan saa Antikristus, "juopuneena pyhimyksien ja Jeesuksen todistajain verestä", ja erinomaisesta menestyksestänsä, jatkaa kansojen juovuttamista ja pettämistä? (Ilm. 17: 2, 6; 14: 8; 18: 3.) Ja edeltäpäin nähden heidän, ja Danielin ja meidän kysymyksemme, antoi Jumala vastauksen uudelleen lähettiläänsä kautta. Ja vaikkei sanamuotoa saatettukaan ymmärtää ennen lopun aikaa, antoi kumminkin ajan määrääminen eli rajottaminen sekä toisille että Danielille sen vakuutuksen, että Jumalalla on asema täydellisesti käsissään, niin ettei mitään saata tapahtua, jota hän ei voi ja tahdo johtaa aikanaan parhain päin. Tämä vastaus ei ilmaise puhdistustyön alkamista, vaan ajan, jolloin se pääasiallisesti olisi päättynyt. Se kuuluu seuraavasti. —

"Kahdeksi tuhanneksi ja kolmeksi sadaksi illaksi ja aamuksi; sitten pyhäkkö pannaan jälleen oikeaan tilaansa."

Tätä ajanmääräystä tutkiessa pistää heti tutkijan silmiin, ettei tässä voida tarkottaa kirjaimellisia päiviä; sillä kaksi tuhatta kolmesataa kirjaimellista päivää olisi vähemmän kuin seitsemän vuotta, ja kumminkin ulottuu ennustus silminnähtävästi koko tuon pitkän ajanjakson yli, jona pyhäkkö saastutettiin ja totuus tallattiin maahan. Taasenkin huomaamme, että on ennustettu, että nämä 2300 päivää tulevat päättymään jossain kohdassa sitä aikaa, jota nimitetään "lopun ajaksi"; sillä Gabriel sanoi: "Tarkkaa, ihmisen poika! sillä näky koskee lopun aikaa", ja jälleen: "Katso, minä ilmoitan sinulle, mikä on tapahtuva vihan lopulla; sillä se koskee lopun aikaa".