Selityksessään toistaa Gabriel koko näyn ja selittää osittain eri vertauskuvat, jonka jälkeen hän lopettaa vakuuttaen, että 2300 päivää on koko ajan oikea määrä.

Daniel, joka erityisesti ajatteli Israelia ja Jumalan isille antamien lupausten täyttymistä, käsitti, että kaikki kuulemansa ei saattanut tapahtua 2300 kirjaimellisessa päivässä, etenkin kun Gabriel sanoi hänelle: "Mutta sinä, salaa näky, sillä se koskee kaukaisia päiviä". Ja vaikkei hän tiennyt, kuinka pitkä kukin vertauskuvallinen päivä tulisi olemaan, tuli hänen sydämensä sairaaksi ajatellessaan kaikkea sitä pahaa, joka tulisi kohtaamaan Jumalan kansaa — vaikkei hän nähnytkään tämän nimen siirtymistä lihalliselta Israelilta hengelliselle Israelille. Me luemme: "Mutta minä, Daniel, raukesin ja sairastin päiväkausia"; ja "olin hämmästynyt siitä näystä, eikä kukaan sitä ymmärtänyt." Ja onni oli Danielille ja kaikille Jumalan lapsille siitä ajasta alkain lopun aikaan asti, ettei tämän näyn kauheaa merkitystä paavillisesta vallasta ja vainosta ja pyhien kärsimyksistä selvemmin ilmoitettu edeltäkäsin. Meidän laupias taivaallinen Isämme, vaikka onkin halukas koettelemaan kansaansa murheen ja koettelemuksen pätsissä, valmistaakseen kansan tuohon ylenpalttiseen ihanuuden voimaan, joka on luvattu, toimii meihin nähden seuraavassa lauseessa lausutun periaatteen mukaan: "Riittää kullekin päivälle oma vaivansa."

Daniel, jonka mieltä kiinnitti enemmän Israelin tulevaisuus kuin persialainen "oinas" tai kreikkalainen "kauris", tiesi Jeremian ennustuksesta, että seitsenkymmenvuotinen vankeus Babelissa oli rangaistus Israelin synneistä ja niinmuodoin päätti hän näyn johdosta, että vastaisuudessa tulee vainoja (korotuksen ja ihanuuden sijasta, jota hän oli odottanut) ja että se ennusti Israelin synneistä ja Jumalan vihasta; sentähden rukoili hän anteeksi Israelin syntejä ja isille annettujen lupausten täyttymistä. Tästä kerrotaan muutamin sanoin Dan. 9: 2—19. Daniel ei nähnyt jumalallisen suunnitelman laajakantoisuutta, niinkuin me nyt näemme sen; mutta siitä huolimatta olivat hänen vakavuutensa ja uskonsa lupauksiin mieluisat Jumalalle, joka sentähden ilmaisi hänelle enemmänkin tätä näkyä koskevia asioita — antaen hänelle lisäyksen eli tiedon asiain kehittymisestä niissä kohdissa, jotka erityisesti koskivat lihallista Israelia. Daniel luuli, että Israelin maan seitsenkymmenvuotista autiona-olemisen aikaa, kansan ollessa Baabelissa, pidennettäisiin, eli jatkettaisiin monella, (2300) päivällä. Jumalaa oikaisee tämän erehdyksen lähettämällä Gabrielin ilmaisemaan hänelle, että vankeus tulisi päättymään kun seitsemänkymmentä vuotta tulisi täyteen; ja että Jerusalemin kaupunki ja temppeli rakennettaisiin uudelleen, vaikka rauhattomana aikana, j.n.e.

Danielin rukoillessa tämän näyn johdosta, mikäli se koski noita 2300 päivää, joiden hän, käsittäen väärin, luuli merkitsevän Baabelin 70-vuotisen vankeuden pidentämistä, lähetettiin Gabriel selittämään juuri tätä väärin käsitettyä näkyä (Dan. 9: 21—27): "Ja hän neuvoi minua ja puhutteli minua ja sanoi: 'Daniel, nyt olen minä lähtenyt neuvomaan sinua ymmärrykseen. Sinun anomustesi alussa läksi [lisä-selitys Jumalan suunnitelmasta, joka nyt ilmotetaan] ja minä olen tullut sitä ilmottamaan; sillä sinä olet otollinen. Siis käsitä [entisen lisäksi] sana ja ymmärrä näky [mikäli se koskee 2300 päivää]. — Seitsemänkymmentä viikkoa [70 X 7 = 490 päivää] on määrätty [tai erotettu, vahvistettu tai päätetty kansallesi [Israelille] ja pyhälle kaupungillesi [Jerusalemille]", j.n.e. [Katso tätä ennustusta koskevaa tutkimusta II osa, luku 3.]

Tässä erityisesti huomattava kohta on, että kyseessä olevat 490 päivää ovat osa noista 2,300 päivästä — määrätty osa, joka erityisesti kiinnitti Danielin mieltä ja joka oli vastaus hänen rukoukselleen mikäli se koski Israelin ennalleenasettamista Babelin vankeudesta (Katso 9: 12, 16 ja 18 värssyjä.) Koska nämä seitsemänkymmentä viikkoa, tai 490 päivää, olivat 2300 päivästä edellinen osa, ei niiden täyttyminen ole ainoastaan omiaan näyttääkseen meille milloin nuo kaksi tuhatta kolmesataa vuotta alkoivat vaan myöskin minkälainen aika (ajan mitta) (kirjaimellinen tai vertauskuvallinen) tässä ilmotettiin. (Katso 1 Piet. 1: 11.) Vieläpä ne osottavat enemmänkin kuin tämän: ennustuksen "seitsemänkymmenen viikon" täyttyminen tulisi vahvistamaan Danielin oikeaksi profetaksi ja hänen ennustuksensa oikeiksi; ja erityisesti tulisi "näky" 2300 päivästä täten vahvistetuksi. Ja siten ennustettiin, että nuo seitsemän viikkoa tulisivat muitten muassa "vahvistamaan näyn ja ennustuksen" (ruots. k.).

Kun meistä siis tuntuu, että vertauskuvalliset seitsemänkymmentä viikkoa, eli 490 päivää, jotka ovat täyttyneet yhtä monena vuotena, ovat edellinen osa 2300 päivästä ja Jumalan vahvistus tai hyväksyminen koko näylle, alamme laskea, nähdäksemme milloin koko ajanmääräys tulee täyttymään. Jos me 2300 vähennämme 490, jotka täyttyivät ensimäisessä tulemisessa, jää 1810. Näiden 1810 vuoden (profetallisen, esikuvauksellisen päivän) täytyy siis olla se ajan pituus, joka on kulunut seitsemänkymmenen viikon lopusta siihen aikaan asti, jolloin Pyhäkköluokka tulee olemaan puhdistettu paavikunnan erilaisista saastutuksista — hävityksen kauhistuksista, jotka niin monta vuosisataa ovat saastuttaneet Jumalan temppeliä.

Messiaksen kuolema tapahtui, niinkuin on osotettu, keväällä vuonna 33 j.K. [katso toinen osa, luku 3] ja tämä oli seitsemänkymmenen viikon viimeisen viikon keskellä, mitkä viikot siis loppuivat puoli viikkoa eli kolme ja puoli vuotta myöhemmin — syksyllä vuonna 36 j.K. 1810 vuotta siis, syksystä vuonna 36 j.K., nimittäin syksy vuonna 1846, osottavat näyssä mainittujen 2300 päivän lopun ja vuosiluvun, jolloin Pyhäkkö tulisi puhdistettavaksi.

Koska tämä ennustus on täyttynyt, on meidän tässä kuten muissakin tapauksissa, joissa ennustukset ovat täyttyneet, odotettava historian lehdillä löytävämme selvästi esitettyjä tosiseikkoja, jotka todistavat sen täyttymisen; sillä vaikka usein sattuu etteivät historiankirjottajat usko Raamattuun, eikä Raamatun Jumalaan, on Jumala kumminkin heidän tietämättään johtanut heidän työnsä niin, että milloin vaan joku ennustus on täyttynyt, ovat siihen kuuluvat tosiseikat tarkasti otetut historiaan, ja aina hyvistä ja luotettavista lähteistä. Ja niin on tässäkin tapauksessa ollut pyhäkön puhdistamiseen nähden. Me huomaamme kaikkien uudempien historiankirjottajain todistuksista, että heidän kaikkien nimittämänsä suuri uskonpuhdistus alkoi kuudennellatoista vuosisadalla, poikkeuksena ovat roomalaiskatoliset kirjailijat, jotka nimittävät sitä suureksi kapinaksi. Ja tätä uskonpuhdistusta saattaa pitää Pyhäkön puhdistamisen alkuna. Muistakaamme, että Pyhäkkö saastutettiin ottamalla käytäntöön eri eksytyksiä niitä vastaavine pahoine suuntineen, ja että näiden eksytysten huippukohta saavutettiin Messun asettamisella, ja että tämän harhaopin vanavedessä seurasi sotajoukon (nimikirkon joukkojen) syvin alennustila, mikä saavutti huippunsa julkeassa "anne"-kaupassa, joka juuri melkoisessa määrin vaikutti uskonpuhdistusliikkeen syntyyn. Vaikka Pyhäkkö-luokkakin jossain määrin oli saastutettu, s.o. johdettu tähän eksytykseen, avasivat kauheat seuraukset kumminkin heidän silmänsä. Ja yhtäpitävästi tämän kanssa huomaamme suuren uskonpuhdistuksen perussäveleenä olleen: Vanhurskauttaminen uskon kautta Kristuksen "alituiseen uhriin", joka ei tarvitse uudistamista — vastakohtana sille anteeksiannolle, mikä luultiin saatavan katumusharjotuksien ja messujen kautta Antikristuksen saastutettujen alttarien luona.

Uskonpuhdistus alkoi oikeasta kohdasta: perustuksesta — vanhurskauttamisesta (puhdistuksesta) uskon kautta "ainaisesti kestävään" uhriin. Huomaa kumminkin, ennustus ei virka mitään sotajoukon puhdistamisesta tällä kertaa, vaan ainoastaan Pyhäkköluokan puhdistamisesta. Eikä sotajoukkoa puhdistettukaan. He pysyivät yhä edelleen eksytyksessä kiinni ja ovat siinä vielä tänäkin päivänä; mutta vihkiytynyt luokka, Pyhäkkö, jätti eksytyksen ja kärsivät totuuden tähden, monet heistä kuolemaan asti. Mutta tämä oli ainoastaan puhdistustyön alku; sillä tämä luokka, joka nyt oli herännyt, huomasi pian, että saastuttavat eksytykset olivat monistuneet paavikunnan vaikuttaessa ja menestyessä. Luther, uskonpuhdistuksen johtava henki, ei pysähtynyt yhteen eksytykseen, vaan ryhtyi hyljäämään monia muita samanlaisia, ja naulasi Wittenbergin kirkonovelle, lokakuun 31 p. 1517, yhdeksänkymmentäviisi väitöslauselmaa, joissa kaikissa vastustettiin paavin oppeja. Kahdeskymmenesseitsemäs väitös kielsi ihmisessä itsessään asuvan kuolemattomuuden. Paavi Leo X leimasi nämä lauselmat kerettiläisiksi, jonka jälkeen Luther vastauksessaan (vuonna 1520) koristelemattomin sanoin moitti transsubstantiationia, ihmisen kuolemattomuutta, ja sitä että paavi, oman väitöksensä mukaan, on "maailman keisari, taivaan kuningas ja Jumala maan päällä", ja nimitti niitä "eriskummallisiksi mielipiteiksi, joita on roomalaisessa sääntötunkiossa."

Mutta oi! "puhdistus"-työ, joka niin kauniisti ja rohkealla tavalla alkoi, oli liian syvällistä tullakseen kansantajuiseksi, ja Lutherin ja hänen apulaistensa ystävät ja ihailijat pääsivät jossain määrin voitolle, vallatessansa heidät viisaudella, toimeliaisuudella, "liehakoimisella" ja lupaamalla menestymistä, jos he suuntaisivat kulkunsa sen viisauden käskyn mukaan, joka on tästä maailmasta. (Katso Dan. 11: 34, 35.) Useat saksalaiset ruhtinaat alkoivat innokkaasti ihailla uhkarohkeita uskonpuhdistajia, joilla oli sekä ymmärrystä että rohkeutta käydä käsiksi siihen järjestelmään, jonka edessä kuninkaat satoja vuosia olivat vavisseet. Nämä ruhtinaat tukivat uskonpuhdistajia, joiden mielestä tuki oli aivan välttämätön liikkeen edistymiselle. Ja vastapalvelukseksi antamastaan avusta tunnustivat uskonpuhdistajat heidän kuninkaalliset oikeutensa (?).