"Silloin Herra, minun Jumalani, on (siten) tuleva ja kaikki pyhät sinun kanssasi (siten yhdistettyinä)." (Sak. 14: 5.) Kun Jumalan aika on täydelleen tullut, kun pakanain ajat ovat loppuneet, kun suuren sovintopäivän (Evankelikauden) uhraaminen on loppunut, kun ylimäinen pappi on täyttänyt sovituksen, ei ainoastaan oman "ruumiinsa", seurakunnan, edestä vaan myöskin oman "perheensä" ja "kaiken kansan" edestä, sekä astuu siunaamaan kaikkea kansaa, silloin otetaan Jehovan kirous, kuoleman tuomio, pois maasta, hänen astinlautansa tabernakkeli tunnustetaan taas ja sen kaunistaminen vanhurskaudessa ja totuudessa ja pyhässä rakkauden hengessä alkaa silloin ja jatkuu, kunnes Tuhatvuotiskauden lopussa kaikki, jotka haluten vanhurskautta, ovat saavuttaneet täydellisyyden ja kaikki haluttomat ovat hävitetyt. — Apt. 3: 23; Ilm. 20: 9.
Jatkaen kuvaustaan ilmottaa profetta tästä päivästä, jolloin maa tulee asteettain ihanaksitehdyksi Jehovan astinlautana:
"Ja tapahtuu sinä päivänä, ettei valkeutta ole; loisteet pimentyvät. Ja se on oleva erikoinen päivä, joka Herralle tuttu on; ei se ole päivä eikä yö; vaan tapahtuu, että ehtoolla on valkeus." — Sak. 14: 6, 7. Muutamat ovat asettaneet tässä kuvatun päivän yhteen "koston päivän" kanssa, joka on "pimeyden ja sumun päivä, pilven ja synkeyden päivä" (Joel. 2: 2; Sef. 1: 15), ja raamatunkääntäjät ovat nähtävästi koettaneet saada ne sopusointuun toistensa kanssa käännöksiensä kautta. Niin ei kumminkaan ole. Päivä, johon Sakaria tässä viittaa ainoastaan osittain valoisana, on Tuhatvuotiskauden päivä, sillä vaikka vanhurskauden aurinko nousee ylös ja valaisee hajottaakseen maan synnin, taikauskon ja kuoleman sairaudenmyrkyn, on se kumminkin ainoastaan osittain valoisa, koska se yhtämittaa on tekemisissä langenneen suvun sukupolvien kanssa toisen toisensa perästä, aina sitä mukaa kuin ne tulevat esille haudoista, ja joista ensin herätetyt ovat erilaisissa ennalleenasettamisen asteissa täydellisyyttä kohden. Mutta kuinka virkistävä onkaan vakuutus siitä, että sinä päivänä, jolloin Jehova taas asettaa jalkansa astinlaudalleen ei enää ole "synkeyttä", ja että maailma tämän tuhatvuotispäivän lopussa, sensijaan että olisi tullut pimeämmäksi, on saavuttanut korkean Jehovan tiedon keskipäivän valon, ja että sen aurinko ei koskaan laske.
Viittaus elämänveden virtoihin, jotka juoksevat Jerusalemista tänä tuhatvuotisena päivänä, jolloin Jehova taas asettaa jalkansa astinlaudalleen (Sak. 14: 8, 9), muistuttaa meitä samanlaisesta todistuksesta Hes. 47: 1—12 ja Ilm. 22: 1, 2, jossa ennalleenasettamissiunaukset esitetään samassa "elämänveden" vertauskuvassa, "elämän veden", joka lähtee tuhatvuotisen valtakunnan istuimelta, ja josta jokainen, joka tahtoo, saa juoda vapaasti, sekä ijankaikkisen elämän hedelmiä antavien puiden vertauskuvassa, puiden, joiden lehdet parantavat maan katuvan kansan kaikesta epätäydellisyydestä.
Oi niin! "Herra on kaiken maan kuningas." Hänen valtakuntansa on silloin tullut, niinkuin hänen uskollisensa ovat kauvan rukoilleet, ja tämän päivän lopussa tapahtuu Jumalan tahto maan päällä niinkuin se tapahtuu taivaassa. Jumalan astinlauta on silloin tosiaankin ihana, niinkuin on kirjotettu:
"Niin totta kuin minä elän, niin koko maailma täytetään Herran (Jehovan) kunnialla." — 4 Moos. 14: 21; Jes. 11: 9; Hab. 2: 14.
End of Project Gutenberg's Raamatun tutkisteluja IV, by Charles T. Russell