* * * * *
Enkös Herraa Jumalaani.
Enkös Herraa Jumalaani riemuvirsin kiittäisi?
Enkös suurta auttajaani ylistäisi hartaasti?
Katso sulaa rakkautta onpi sydän Jumalan,
Lapsiansa kohtahan, pohjatonta laupeutta
Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.
Niinkuin kotka siivlllänsä poikiansa peittelee,
Niin hän mua kädellänsä armiaasti suojelee.
Kohta jo kun hengen antoi, pienestä hän holhosi,
Näin myös kaiken ikäni huostassansa hoiti, kantoi.
Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.
Eipä ollut Poikansakaan hälle kallis liiaksi,
Kuolohon hän ainoon, rakkaan, antoi elämäkseni.
Ah, kuin suur' on Herran hyvyys; vaikka heikko henkeni
Tutkia kuink' koittaisi, tajuumaton on sen syvyys.
Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.
Henkens' myös hän lahjoittaapi, sanassansa johtajan,
Joka mua taluttaapi, käyttää tiellä taivahan;
Sydämeen hän sytyttääpi uskon tulen kirkkahan.
Joka voittaa maailman, kuolemast' myös pelastaapi.
Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.
Herra, vitsas, kuritukses, vaikka joskus ankarat,
Ne vaan onkin osoitukses, ettäs mua rakastat,
Ett'et tahdo mua jättää, vaan mun maailman saastasta
Pahuuden myös pauloista ristin kautta tykös vetää.
Kaikki loppuu aikanaan, armosi ei milloinkaan.
Eikä, sen mä uskon varmaan, risti luotu ijäksi;
Kyllä käsi Herran armaan pois sen jälleen nostaapi.
Talven tuimat tuiskut poistaa jälleen suvi suloinen;
Näin myös vaivan jälkehen ilosta saa silmä loistaa.
Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.
Herra, isän nimi sulla on ja isän rakkaus,
Tykösi siis suo mun tulla, kuule lapses rukous!
Armollasi auta mua, että aina päivin öin.
Ajatuksin, puhein, töin, etsisin vaan yksin sua,
Ja kun päättyy aika tää, saan sua ijät ylistää!
(Virs.)