Poika rakasti tyttöä lapsuudesta asti, oli hänen parissa ennemmin kuin muitten, haki häntä aina, eli vaan hänen tähden ja antoi hänen kuvansa kaunistaa kaikki ne tuumat, jotka johtuivat hänen mieleensä. Vuosien kuluessa kiihtyivät nämät tunteet yhä palavammiksi. Impi hymyili hänelle kuin kaikille muillekin, kentiesi toki vähän herttaisemmin; kentiesi puhutteli hän myöskin naapuripoikaa lauhkeammalla äänellä kuin muita. Korea neiti vastaanotti leikkikumppalinsa ystävällistä kohteliaisuutta luonnollisena hyvittelynä, vaan haki häntä toki aina seuroissa ja kaihosi sekä tiedusti häntä, jos hän oli poissa.
Eräänä iltana ratsasti nuorukainen naapurikartanoon, jossa hänen hempukkaisensa asui. Hänen tulonsa oli tälle tietty ja impi oli sentähden odottamassa puutarhan aitavierussa, josta voi katsoa etäälle pitkin tietä. Nuorukainen sitoi ratustimet veräjään kiinni ja hypähti aidan yli; sitte vaelsivat he käsi kädessä, silmä silmää kohden, edestakaisin pitkin käytäviä; he sopottivat sitä hiljaista, ystävällistä kieltä, joka tulvaa nuorista innostuneista sydämistä, joka ottaa itselleen vertauksia auringosta sekä tähdistä ja antaa tulevaksi ajaksi kultaisia lupauksia ja ennustuksia. Mitä he keskenään puhuivat, ei kukaan tiedä, mutta kun nuorukainen sanoi jäähyväiset, tuli immen mustiin silmiin kyyneleitä; hän nojasi päätänsä nuorukaisen rintaa vasten ja hymyten hänen käsiään, samassa sopottaen hänen korvaansa muutamia sanoja, joita hän ihastuen kuunteli.
He erosivat. Impi seisoi taas mäellä, huivi päässä ja kaulavaatetta heiluttaen. Hän näytti sillä asemella, tuossa kuun sinertävässä valossa erinomaisen kauniilta unelmankuvalta. Kun nuorukainen oli ajanut vähän matkaa eteenpäin, kääntyi hän takaisin, ikäänkuin hän olisi unhottanut jotakin sen asian kohtaa, jonka takia hän oli tullut; vaan hän kertoi ainoastaan sitä samaa, kuin hän jo oli sanonut. Mutta onhan maailmassa erästä kieltä, jossa kertominenkin aina tuntuu uudelta eikä koskaan ikävältä. Ja on selityksiäkin, joiden arvon määrääjänä on se korva, joka niitä kuulee eikä se suu, joka niitä lausuu.
He erosivat taas.
Seuraavana päivänä meni nuorukainen pääkaupunkiin tutkintoa seisomaan.
Kahden vuoden päästä tapasivat he toisiaan. Silloin oli nuorukainen tullut upseeriksi; hän oli alkanut astua sitä tietä, jolle hän kauan oli pyrkinyt. Impi oli enemmän muuttunut; tyttö oli kehinnyt ihanaksi naiseksi; mennyt aika oli täyttänyt kaikki runsaat lupauksensa hänelle; hän oli herttaisempi, viehättävämpi ja lumoovampi kuin koskaan ennen.
Niissä pidoissa, jotka isä valmisti iloissaan pojan kotiintulosta, kohteli neiti, harsoon ja silkkiin puettuna, upseeria kuin kauan ikävöittyä ystävää ikään; hän tanssi tietysti ensimmäisen tanssin leikkikumppalinsa kanssa ja niin toisenkin; hän hymyili ja kuiskasi semmoisia suosiollisia sanoja, joita ihastuen kuunnellaan vaan jotka eivät merkitse vähintäkään. Muitten mielestä oli neiti sama kuin ennenkin, mutta upseerista oli hän muuttunut; vanha ystävä kaipasi entistä äänen heläjämistä; hehkuvissa silmissä oli jotakin epävakaista ja teeskenneltyä, kun hän loi ne leikkitoveriinsa. Tämä puhui menneistä ajoista, impi antoi vaan lyhyitä vastauksia; hän kertoi muistelmiaan, impi kuunteli, naurahti, oli vähän aikaa vaiti ja keskeytti sitte hänen puhettaan joutavalla kysymyksellä. Oikealla rakkaudella on omituisen tarkka aisti älyämään, käsittämään kaikki; niinkuin tuoksu, kukka tahi käden puristus voi sitä virkistää, niin voi myöskin joka kalsea tuulahdus panna sitä värisemään. Rakkaus on niitten arkatuntoisten ihmisten kaltainen, jotka aavistavat tulevaa raju-ilmaa ennen kuin kaikki muut ihmiset.
Seuraavana päivänä ratsasti upseeri naapurikartanoon. Hopeahaavat ja pähkinäpensaat kallistivat siellä mäellä oksiaan puutarhan aidan ulkopuolelle niinkuin taannoisena iltanakin, mutta se olento, joka silloin teki maiseman hänen mielestään oikein kauniiksi ja eläväksi, ei enää näkynyt siellä. Neiti istui arkisalissa, kaikki ne vieraat ympärillään, jotka kuluttivat kesänkuukaudet herraskartanossa; sotaherra kuuli hänen huoletonta hilpeää naurua jo ennenkuin sisäänkään ennätti. Neiti tuli ystäväänsä vastaan ja antoi hänelle kättä, niinkuin hän aina teki jokaiselle tuttavalle; nuori mies oli ääneti ja tuli alakuloiseksi; hän ei suinkaan ollut toivonut, että hän tapaisi mielitiettyänsä kaikkien noitten vierasten parvessa. Neiti soitteli hänen huviksensa, lauloi kenenkään käskemättä muutamia lyhyitä lauluja, joita hän tiesi sotaherran mielellään kuuntelevan ja näytti hänelle kukkiansa. Tämä ylisti tietysti kaikki, vaan mahdotonta oli silmänräpäykseksikään päästä tytön kanssa kahden kesken puhumaan; sotilaasta näytti päin vastoin, kuin neiti tahallansa olisi karttanut jokaista tilaisuutta semmoiseen yhtymiseen. He läksivät yhdessä ratsastamaan ja ajoivat etäälle ympäristöissä, mutta aina oli useita yhdessä: joku suosittu ystävä, joku armas täti tahi nuoria vieraita herroja, jotka kukin kohdastansa pyysivät hempukan silmäyksiä ja hymyä paljon rohkeammin, kuin ystävä lapsuudesta asti ja silminnähtävästi he niitä paremmalla menestyksellä tavoittivatkin.
Eräänä iltana tapasi sankarimme vihoviimein entistä leikkikumppaniaan yksinänsä puutarhan lystihuoneessa. Hän istui ikkunassa; hänen valkeat sormensa piirustivat kukan, linnun ja konstikkaasti yhteen rahnikoittuja puustavia ruudun kasteesen. Hänen tummilla silmillä oli se haaveksiva, umpimielinen näkö, joka osoittaa, että ajatukset lentävät pitkät matkat. Kun sotilas astui sisään, säpsähti neiti ja pyyhki sukkelasti sormillaan pois mitä ruudulle oli kirjoitettu; sitte hymyili hän ja antoi kättä.
"Hyvä, että tulitte, sillä me aiomme juuri huomiseksi määrätä pitkän ratsastuksen", sanoi neiti, johtaaksensa pakinaa sinnepäin, mihin hänen oma mielensä teki.