Sotilas suostui siihen tuumaan, mutta tarttui samassa hänen molempiin käsiin, istuutui hänen viereensä ja sanoi liukkaasti mutta hillityllä äänellä:
"Minä tahdon puhua teidän kanssanne, — ei! älkää pelästykö; ääneni vävähtää, mutta se vävähtää vaan ilosta, että viimeinkin tapaan teitä yksinänne. — Oletteko minulle suutuksissa? Olenko jollakin tavalla loukannut teitä?" kyseli hän nöyrästi ja rukoilevalla äänellä.
"Mistäs syystä semmoista luulette? — Että te olisitte loukanneet minua? — se on mahdotonta".
"Kuinka te olette niin muuttuneet?"
"Minkä suhteen olen sitte muuttunut? Enkö ole tarpeeksi kohtelias ja ystävällinen? Enkö pidä teitä paraana ystävänäni?"
"Herra Jumala! Enhän sitä tarkoittanut. Te koetatte pujahtaa kysymyksestäni syrjään; puhukaammepa suoraan keskenämme. — Te olette unohtaneet sitä viimeistä iltaa, jona erosimme tuolla puutarhassa".
Neiti oli vähän aikaa ääneti ja katseli kumppaniaan loistavilla silmillään. Sitte vastasi hän:
"Sinä iltana, josta puhuitte, lupasimme toisillemme — vaan lapsiahan silloin vielä molemmat olimme — että aina rakastaisimme toinen toistansa, kuin siihenkin asti, nimittäin niinkuin siskokset ikään".
"Me lupasimme enempääkin", sanoi upseeri.
"Aivan oikein. Kun erosimme, lisäsitte te: Jos joskus aika tulee, jolloin tarvitsette vilpittömän ystävän apua, niin antakaa minulle sana; minä tulen paikalla. Eikö niin? vai olenko unohtanut jotakin, niinkuin äsken arvelitte? — Nyt on se aika tullut, josta te puhuitte ja jona tarvitsen apuanne", sanoi neiti ujostelematta.