"Jatkakaa, jatkakaa!" sopotti sotilas ja muutti tuolinsa likemmäksi neiteä. "Ette voi käsittää, kuinka sanomattomasti se pyyntö ilahuttaa minua".
"Te olette aina olleet minulle uskollisena, herttaisena veljenä; minä olen luottanut ja mieltynyt teihin, mutta joka kerta kun mieleeni kuvittelin läheisempää yhteyttä meidän kesken, säikäytti minua oma vähäpätöisyyteni. Minä olen teidän mieleenne, sen kyllä tiedän, täksi päiväksi ja huomiseksi, mutta se mieltymys ei kestä kauan; teillä on jalo, mahtava luonto; minun täytyy aina ahkeroimalla yletä teidän tasalle enkä edelleen jaksa seurata teitä; minä olen huikentelevainen ja pintapuolinen mieleltäni, — oikein totta, — teidän poissa ollessanne, olen tarkasti tutkinut itseäni ja huomannut sitä".
"Te rakastatte siis toista?" kuiskasi sotilas tuskin kuuluvaisesti.
"Enhän sitä ole sanonut", vastasi neiti hymyillen ja sitä mielenmalttia kummastellen, jota hänen leikkikumppalinsa näössään osoitti.
"Kuka se on?" kysyi upseeri. "Te puhuitte äsken luottamuksestanne minuun; osoittakaa sitä ja uskokaa minulle hänen nimensä!"
"Noh! Koska siis tahdotte, että joku olisi kultani, niin olkoon se sitte tuo serkkuraiskani, metsäherra, jolla aina on jotakuta asiaa meidän kartanoomme. Häntä ei suinkaan voi verrata teihin — pois se! — mutta hänen rinnalla olen minä etevämpi eikä minun sitte aina tarvitse tuntea vähäpätöisyyttäni; hän laulaa, hän tanssii, hän jumaloitsee minua, hän huvittaa minua".
"Mitä apua te toivoitte saavanne minulta?" kysyi upseeri yhtä lempeällä ja hiljaisella äänellä.
"Hm! eikö hän toki ole hyvin lystikäs?" jatkoi neiti, muistelmilleen herttaisesti hymyillen. "Ajatelkaapas sitä! Eilen, kun metsästämästä palasimme, muuttui hän äkisti luonteeltaan, tuli äänettömäksi, miettiväiseksi ja näytti mahdottoman juhlalliselta. Kun kotiin saavuimme, meni hän isäni luoksi, minulle sanaakaan siitä virkkamatta ja ilmoitti, ettei hän voi muka elää ilman minua, että hänen toivonsa, tulevaisuutensa, henkensä ja onnensa ovat minuun kiintyneet ja hän pyysi minua morsiamekseen".
"Mitä isänne vastasi?"
"Hän hämmästyi tietysti kuin minäkin, mutta ukko on kuitenkin mieltynyt metsäherraan ja onhan hän muittenkin mieleen, sillä hän on niin lopen hyväluontoinen ja myöntyy kaikkiin ehdoituksiin. Isällä oli se väärä luulo, että te ja minä jo olimme kihloissa ja että hänellä oli velvollisuuksia teitä kohtaan, joita hän ei voinut laiminlyödä. Metsäherra miltei sortunut murheesen. En raatsinut katsoakaan häneen. Nyt arvelen, että yksi ainoa lause teiltä isälleni, lyhyt selitys vaan — ymmärrättehän, mitä tarkoitan — antaa hänelle tietoa koko asiasta. Pyydänkö varsin paljon?" lisäsi hän.