"Te siis rakastatte häntä?" kysyi upseeri, "vastatkaa minulle suoraan!"
"Minä luulen, että kyllä voin kuluttaa päiviäni yhdessä hänen kanssa, sillä hän rakastaa minua niin selittämättömästi".
"Minä menen isänne puheille", vastasi sotilas, "ja ilmoitan hänelle, niinkuin tahdotte, että me molemmat vaan olemme veljenä ja sisarena toisillemme, sillä veljeksenne toki saanen jäädä; ja jos vastedeskin tarvitsette apuani, niin teette niinkuin tänä iltana: luotatte minuun ja virkatte minulle kaikki; eikö niin?"
"Ah! te olette kunnon mies", puuttui neiti riemuiten puheesen; "minä tiesin kyllä, etten väärin teitä tuntenut. Te olette jalo ja ylevämielinen nyt niinkuin ainakin ennen". Hän kiersi, tätä puhuessaan, käsivartensa sotilaan kaulan ympäri ja suuteli hänen vaaleaa otsaansa.
Upseeri keskusteli sitte neiden isän kanssa ja seuraavana talvena vietti metsäherra häitään.
Silloin oli neiti seitsemäntoista vuoden vanha.
Kuusi vuotta kului, ennenkuin he taas näkivät toinen toisensa. Sotilas läksi pois ja seurasi rykmenttiään minne virka vaati. Nuori rouva asui kesällä maakartanossa, talvella kaupungissa. Kun upseeri läksi matkalle, pyysi rouva, ettei entinen toveri häntä unhottaisi. "Erillään olo ei suinkaan tee meitä vallan oudoiksi toisillemme", sanoi hän, "se ei mahda mitään semmoisille sieluille, kuin meidän ovat. Teidän ilonne ovat minunkin, teidän murheenne niinikään. Kirjoittakaamme siis toisillemme joka viikko; ei! se olisi kentiesi toki liian usein, mutta kerran kuukaudessa. Eikö niin, se on päätetty? Te annatte lujan lupauksenne?" Upseeri vakuutti ja nuori rouva pysyi uskollisesti, järkähtämättä lupauksessaan — kokonaista kolme kuukautta; sitte tuli hänen kirjeitänsä harvemmasti; puolen vuoden kuluttua, ei enää tullut riviäkään.
Kuusi vuotta kului. Sitte tuli uros takaisin siihen kaupunkiin, missä entinen leikkikumppali asui. Hän haki ystävänsä asuntoa ja löysi sen. Portinvartija osoitti ylös ovelle; se oli auki; ei ollut ketään, joka olisi ilmoittanut rouvalle vieraan tuloa. Hän odotteli hiukan porstuassa ja astui sitte edemmäksi. Kun hän avasi oven seuraavaan suojaan, tuulahti lämmin, tuoksuava ilma häntä vastaan. Kuu paistoi saliin; sen valossa huomasi hän naisen istuvan nojaustuolissa, uunin edessä, puoleksi mustunutta hiilosta katsellen. Koko tuo näkö tuntui tenhoovaiselta, viehättävältä. Nainen ei kääntynyt tulokasta vastaan, vaan, kun tämä jäi oven suuhun seisoman, virkahti hän: "Mitä nyt taas tahdot? Enkö sinulta koskaan saa olla rauhassa?"
Äänessä oli jotakin julmasti pistävää ja vihaista, mutta se oli kuitenkin tuttu; kuusi vuotta ei ollut hävittänyt sen kaikua sotilaan sydämestä. Hän astui kaminia lähemmäksi, naisen eteen ja sanoi:
"Minä olen tässä. Ettekös tunne minua?"