Nainen säpsähti tuolilta seisomaan, katsoi vähän häneen ja virkahti sitte kiivaasti niinkuin ennenkin aina, kun joku sana koski syvempään:
"Te olette — te! —- todellakin! Mutta miten tänne tulitte?"
"Minä tulin teitä tavoittamaan", vastasi toinen; "Porstuassa ei ollut ketään, joka olisi ilmoittanut tuloani; minä olin hätäinen ja astuin sisään".
"Hätäinen!" kertoi rouva hymyillen, "ja kuudessa vuodessa tulette nyt ensikerta minua katsomaan".
"Olen ollut matkoilla, niinkuin tiedätte, rykmenttini tuli vasta tunti sitte kaupunkiin".
"Luuletteko, etten ole teitä kaivannut? — Mutta nyt olette taas tässä luonani ja tästälähin puhumme ainoastaan teistä, muistakaa sitä! eikä mistään muusta. Tahdon tietää miten olette eläneet, mitä toimineet ja miettineet, kaikki minä tahdon tietää. — Enkö vielä ole teidän siskonne, vai onko joku muu kentiesi päässyt sijaani ja sysännyt minun unhotuksiin?"
Upseeri istui, ystävän käsi omassa kädessään, ja pudisti päätään.
"Ei ole sitä maan päällä, joka olisi päässyt sijaanne", vakuutti hän.
"Sen tiedätte varmaan".
"Kuinka sitä tietäisin? Kuudessa vuodessa unohtuu mahdottoman paljon".
"Eihän unohtamiseen aina tarvita kuutta vuotta; tapahtuu se toisinaan kuuden kuukaudenkin kuluessa".