Kynttilöitä tuotiin. Rouva soitteli ja lauloi ystävälleen vanhoja tuttuja nuotteja, jotka herättivät muistoja onnellisemmista päivistä. Hän kohensi yhä kynttiläin varjostimia ja pysyi varovaisesti pimennossa ikäänkuin hän olisi tahtonut välttää niitä tutkivia, tarkastelevia silmiä, jotka huomasivat jokaista hänen liikuntoansa. Se ei onnistunut. Siinä pilvessä, joka himensi hänen loistavia silmiään, luki vanha ystävä kirjoituksen, joka osoitti murhetta; rouvan nuorekkaassa muodossa älysi hän jotakin lakastusta, vaaleutta kuin kukassa, jota yön halla on pannut. Hän huomasi, etteivät rouvan kälvehtyneet kasvot oikein sopineet yhteen sen nähtävän huolettomuuden ja ilon kanssa, jolla tämä jutteli tansseista ja seuroista, missä hän oli käynyt, kaupungin uutisista sekä salaisista kihlauksista. Tätä nainen siis oli tarkoittanut, sanoessaan, että upseerista vaan puhuttaisiin!
"Mutta miehenne?" kysyi vieras, kun rouva viimein näytti puhuneensa kylläkseen. "Kuinka metsäherra jaksaa?"
"Oikein hyvästi", vastasi hän, silmiään maasta nostamatta. "Hän läksi kotonta melkein samaan aikaan kuin tänne tulitte. Hän palajaa luultavasti, ennenkuin menette pois".
Siihen pakina taukosi; pitkä vaitiolo seurasi; vähän ajan päästä toi vanha palvelija sitte teevettä.
"Tiedättekö, onko metsäherra tullut kotiin?" kysyi rouva.
Tämä kysymys näytti hämmästyttävän palvelijaa. Hän katseli kummaksuen rouvaa ja pudisti päätään.
"Metsäherra!" kertoi hän. "En ole nähnyt häntä kolmeen päivään. — Eikä hän suinkaan tänäkään iltana tule kotiin", lisäsi vanhus, mennessään.
Tuli taas pitkä, vaikea äänettömyys. Rouva oli kääntynyt pois kynttilöistä ja istui kaminin hiilokseen tuijottaen. Sotilas meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja rupesi puhumaan: "Näissä oloissa on jotakin, jota en taida käsittää; joku onnettomuus, joka piilee äänettömyytenne takana. Sitä olen aavistanut, pelännyt ja viimeaikoina tuntui ikäänkuin salainen ääni olisi kutsunut minun takaisin luoksenne. Kun aamulla heräsin ja tiesin, että saisin tavata teitä, oli kuin raskas paino olisi ahdistanut rintaani. Kertokaa, ilmoittakaa minulle kaikki! Miksi olette ääneti? Ettekö enää turvaa minuun, enkö enää ole veljenänne?"
Rouva ei vastannut, mutta hänen rintansa kohoili ankarasti; hänen oli silminnähtävästi vaikea hengittää.
"Puhukaa!" kertoi sotilas niin lempeästi kuin hänen äänensä suinkin voi lausua sen sanan ja pani kätensä entisen leikkikumppanin olalle.