Silloin kallisti rouva päätänsä pöytää vasten, kätki kasvot käsiinsä ja rupesi itkemään.
"Älkäähän nyt itkekö niin katkerasti!" kuiskasi toinen; "kaikki siis ei ole niinkuin olla pitää, mutta voihan se vielä muuttua paremmaksi. Hyvät ja kovat päivät seuraavat toinen toisensa jälkeen; eilen myrsky, tänä päivänä paistaa aurinko".
"Niin!" vastasi naisparka innokkaasti ja otti kädet kasvoiltaan. "Tänä päivänä paistaa aurinko, mutta se ei aina nosta pystyyn sitä kortta, jota myrsky on taittanut. — Minä olen onneton. Te, armas ainoa ystäväni, olette sitä arvanneet! Mutta mitäs sille mahtaa? Minä olen pettynyt ja pettynyt kaikessa, johon luotin ja turvasin. Ei! Älkää koettako lohduttaa minua! Se on liian myöhäistä; niinkauan kuin vielä näkyi vähintäkään pelastuksen pilkahdusta, lohdutin joksikin itseäni. Nyt ei ole enää mitään jälellä, ei toivoakaan".
"Hän ei enää teitä kunnioita — hän, joka ennen teitä jumaloitsi?"
"Hän!" kertoi rouva ja hienot kulmakarvat rypistyivät sanomattoman pilkallisesti. "Hän kunnioittaa ja jumaloitsee ainoastaan itseänsä; hän ei koskaan ole käsittänyt muuta elämässä, kuin oman voiton pyyntöä. Hänellä on seikkailuksensa, koska ne hyvittävät hänen turhamielisyyttään; hänellä on uhkapelit ja juomaveikkonsa, jotka häntä suosivat, koska saavat tyhjentää hänen taskunsa. Hän kammoksuu kaikkia velvollisuuksia, koska ne vaativat ponnistusta; häneen on tarttunut vähän jokaista vikaa, koska hänen typerässä mielessään puuttuu intoa ja kestäväisyyttä. Minä olen onneton, ilman pelastusta, ilman toivoakin, että tilani joskus parantuisi. Ensialusta vaadin kentiesi liikaa; se on teidän syynne; te olitte pahasti totuttaneet minua. Minä kuvittelin mieleeni rakkauden niinkuin sillan ikään taivaan ja maan välillä; sen piti olla keskeymätöntä hyvän onnen vaihteloa enkä kuitenkaan vaatinut häneltä enempää, kuin itse olin valmis osoittamaan. Kerran, yhden ainoan kerran, puhuimme siitä, hän ja minä. 'Uskonhan minäkin, että rakkautta on olemassa', sanoi hän, 'mutta jos sitä luulet semmoiseksi, kuin koko maailman romaanit ovat sinulle opettaneet, niin en saa aikaa partaakaan ajaakseni'. — Sitte totuin vaatimuksiani alentamaan. Jos tietäisitte, kuinka olen masentanut itseäni, nöyristynyt, taistellut, vähää ehkä pelastaakseni elämäni haaksirikosta, — mutta turhaan; minä olen kadottanut kaikki".
"Mutta tulevaisuus, tuleva aika!" kuiskui ystävä, yhtä murheellisena, kuin rouva itsekin "Luottakaa toki vähän siihen! Onhan miehenne hyväluontoinen, leppeä, helppo houkutella; taitaahan kumminkin löytyä joku lohdutuslamppu tässä pimeässä".
Rouva oli vähän aikaa ääneti, ikäänkuin kamppaillen itsensä kanssa; sitte nosti hän päätään ja sanoi:
"Tiedättekö, missä viimeksi tapasin miestäni? Siitä on nyt kulunut kolme vuorokautta. Silloin seisoi hän tuossa kaapin edessä ja aikoi laatikosta ryöstää kalliita kiviäni. Hän hymysi sangen ystävällisesti, kun minä astuin sisään. — 'Nyt suutut varmaan", sanoi hän, "mutta se on vaan pikkuinen laina pariksi päiväksi, pantti, jonka juutalainen on vaatinut minulta. Kun kilpa-ajo on loppunut, aioin tuoda ne takaisin, huomaamattasikaan'. Samassa meni hän viheltäen ulos. Mitä tässä kerron teille, on salaisuuksia semmoisia, joita ei koskaan pitäisi kuulua aviopuolison suusta; sen kyllä tiedän, mutta minä olenkin vakavasti pysynyt vaiti; olen pettänyt parasta ystävääni ja hymyillyt oman isäni edessä, kunnes kuolema armollisesti sulki hänen silmänsä. Te olette pyytäneet tunnustusta; jos tahdotte olla lääkitsijänä, niin täytyy teidän tuntea kipuakin; onpas ollut hetkiä, jolloin olen arvellut, että te johonkin määrään olette syypää onnettomuuteeni. Sentähden ilmoitan tänä iltana kaikki".
"Minä syypää!" kertoi upseeri, kovasti hämmästyen.
"Niin, juuri te! — Te, jotka tunsitte minua niin tarkasti ja tiesitte, kuinka vähäväkinen ja veltto olin turhuutta vastaan, eikö teidän olisi pitänyt neuvoa, varoittaa minua ja estellä tätä kurjaa avioliittoa?"