Se oli raskain kuorma, kuin koskaan oli painanut sotilaan hartioita. Hän ei vastannut mitään, vaan kallisti päätänsä alas ja jäi kauaksi niinikään istumaan, eteensä tuijottamaan. Penteli ruokasalin kellossa tikutti säännöllistä tahtia, pieni lihava sylikoira heräsi sohvalla ja virutteli, suoritti koipiaan, kuuluvaisesti haukostellen; muita ääniä ei kuulunut, jotka olisivat häirinneet pitkällistä, tuskallista vaitioloa.
"Teillä siis ei ole mitään, ei niin mitään lohdutusta jälellä?" kuiskui sotilas viimein.
"Ei!" vastasi nainen kyynelsilmin, "ei kunnioitustakaan ja minä olen vasta kolmenkolmatta vuoden vanha; eikö se ole hirmuista?"
"Vaan miksi ette koskaan ennenkuin tänä iltana ole hiiskuneet minulle sanaakaan tästä asiasta?"
"Mitä se olisi toimittanut? Ettehän kuitenkaan voi auttaa minua".
"Kuka sitä tietää?" sanoi hän, rouvan kättä suudellen. "Se ei ole mahdotonta".
Samassa läksi hän huoneesta.
Ei ollut vielä myöhäistä, kun hän saapui Casinoon, erääsen yhtymäpaikkaan, jossa upseerit pitivät kokouksiaan. Kun hän astui sisään, nousi metsäherra juuri pelipöydästä. Tämä näytti vähän ujostelevan vanhaa tuttuansa, puhui väkinäisesti ja loi silmät omituisen arasti syrjään, yhä vaan välttäin toisen silmäyksiä.
"Oletkos käynyt rouvaani katsomassa?" kysyi metsäherra kerran kesken puhetta.
"Olin siellä vastikään. Miksi sitä kyselet?"