"Tietysti sentähden, että hän on ikävöinyt sinun tuloasi. Paha vaan, ettet tullut pari päivää ennemmin; huomenna on meillä komea kilpa-ajo; minä ratsastan oikealla arapialaisella, mokomalla hevoisella. Kilpaveljeni on tuo ratsumestari tuolla. Meillä on esteitä kyllä: kaivantoja, aitoja ja viimiseltä syvä rotko; se on hengen päälle käypä ajo, mutta on siinä voittamistakin".
"Pannaanko täällä henget altiiksi rahojen tähden?"
"Rahojen tahi kunnian tähden, kumpaista vaan tahdot. Olisi ollut hauska, jos sinäkin olisit päässyt kiistaamaan; pidetäänhän sinua taitavana ratsastajana".
"Ei haita mitään. Jos en pääsekään kilpaamaan, voin toki katselijana ihmetellä taitoasi. Pidetäänhän sinuakin hyvänä ratsastajana".
"Sen saat kohta nähdä", vastasi metsäherra tyytyväisesti hymyten. Kohta sen jälkeen istui hän taas pelipöydässä.
Sotaherra voi silloin, hänen huomaamattansa, tarkastella sitä muutosta, joka hänessä muutaman vuoden kuluessa oli tapahtunut. Hänen veltostuneet kasvonsa osoittivat pahan elämän jälkiä, hänen ennen niin lopenkin siistit vaatteet olivat huolimattomat ja näyttivät sangen kuluneilta. Häntä ei juuri kohdeltukaan kunnioituksella siinä seurassa, jossa hän istui; tarkkaan katseltiin hänen pelaamista ja jokainoaa korttiakin, jonka hän veti pakasta.
"Luuletko, että pelaan petoksella?" sanoi hän viimein, vastenmielisesti hymyillen, eräälle, joka lausui muistutuksen tehdystä vääryydestä.
"Luulenpa, että ihminen voi hairahtua", vastasi toinen. "Esimerkkejä ei suinkaan puutu".
Onni ei sinä iltana suosinut metsäherraa. Kun hän oli kadottanut kaikki puhtaat rahansa, ehdoitti hän vielä kortinlyönnin jatkamista. Vastaanpelaaja nousi pöydästä vastaten:
"Minä pelaan ainoasti puhtaista rahoista enkä velkakirjoista".