"Tahdonpa minäkin vielä lausua pari sanaa", pitkitti Åbergilainen välitystänsä. "Jos sinä saat Knut Gyldenstjernan kultakepin voittomerkiksi, annan minä sinulle ilmaiseksi sen maatilkun, jota tahdot ottaa alastani".
"Ja jos minä voitan uudet puukenkäsi, niin annan ilmaiseksi sen saran, jota minun maastani toivoit saavasi", lisäsi Gyldenstjerna.
"Mitenpäs nyt voin suoriutua tuommoisesta sekasotkusta?" sanoi Torkel. "Jos toiselta puolelta katsoen voitan, niin kadotan toiselta. Minun pitää olla sekä etevin että sukkelin meistä ja viimeksi mainittu ehto on vielä vaikeampi kuin edellinen".
He kulkivat edemmäksi kangasta myöten. "Tuosta löysin hevoisen kengän", sanoi Gyldenstjerna, "voitkos oikaista sitä suoraksi? Se on ensimmäinen koetuksesi".
"Siinä joudun tappiolle", vastasi Torkel, turhaan koettaen suorentaa rautaa. Gyldenstjerna otti Torkelilta kengän, kouraisi sitä kumpaisellakin kädellään ja oikaisi kiverän raudan ihan suoraksi. "Käsivoimassa et vedä vertoja", sanoi hän.
Kun he olivat menneet joen yli, seisahtui puuseppä kahden harmaan kiven eteen ja sanoi: "Minä en muistanut panna ovea lukkoon, porsas voi pujahtaa sisään ja tehdä pahaa. Jos armollinen herra nyt tahtoo ottaa tuon toisen kiven, koska minä otan tämän, niin lähdemme tämän vähäisen taipaleen takaisin ja panemme kivet oven eteen".
Gyldenstjerna tarttui toiseen kiveen, mutta Torkelin täytyi auttaa häntä sitä maasta irti tempaamaan. Herra myönsikin sitte, ettei hän koskaan ollut kantanut sen raskaampaa taakkaa. Puuseppä otti niinikään kivensä; se luikahti ensin maahan, mutta hän sai sen taas käsilleen; molemmat menivät takaisin majalle päin.
"Ompas pitkä matka kantaa", virkkoi Gyldenstjerna, "mutta ken ensin pudottaa kivensä, on menettänyt kaikki".
"Olkoon niinkuin sanotte", sanoi siihen Torkel, "lyhentäkäämmepäs tietä joen ylitse juoksemalla". Samassa juoksi hän pari askelta ja putkahti vastaiselle rannalle; hän pääsi ylitse, mutta pudotti kiven joen keskeen.
"Saas nähdä, jos minä hyppään paremmin", sanoi Gyldenstjerna. Hän hypähti, ei päässytkään vastaiselle rannalle, vaan piti toki kiven sylissään. Silloin riisui puuseppä kenkänsä jalastaan, pisti ne taskuihinsa ja läksi veteen kaalaamaan; hän nosti herran syliinsä ja kantoi hänen kivineen päivineen vedestä rannalle. Rantatörmä oli jyrkkä. Torkelraukan täytyi sentähden astua vähän matkaa pitkin rantaa, ennenkuin hän tapasi sopivampaa paikkaa. Kantaessaan, kuiskasi hän herran korvaan: