"Armollinen herra! Kun soditte Ruotsissa, toitte kotiinne kiitosta ja kunniaa miehuudesta ja urhoollisuudesta; sitä kaikki kertoivat. Kun tulitte kuninkaan neuvostoon, istuivat muut teidän sanojanne kuunnellen; se kuului salmen yli tänne asti. Minkätähden siis väkisin koetatte voittaa niin vähäpätöistä miestä kuin minä olen? Jos tänä päivänä tulen tappiolle, ajaa voutinne minun pois enkä tiedä, mistä sitte pyytäisin elatusta itselleni sekä iäkkäälle isälleni. Heretkäämme siis voimiamme koettelemasta!"
Gyldenstjerna hymyili. Hän istui, kivi sylissä, Torkelin käsivarrella ja Åbergin herra seisoi toisella rannalla, katsellen, kuunnellen, mutta hän ei voinut kuulla mitä he sanoivat.
"Mitä isäsi kuiskutti sinulle, kun autoit häntä sänkyyn?" kysyi
Gyldenstjerna.
"En tohdi virkkaa", vastasi Torkel.
"Mitä hän kuiskutti?" kysyi herra toisen kerran.
"Hän sanoi: kumarru, tuulen tullessa".
"Sentähden luultavasti et ollut jaksavinasi nostaa sänkyä?"
"Minä muistin hänen sanansa", vastasi Torkel.
"Sentähdenkös pudotit kivesi veteen?"
"Noudatin hänen neuvoansa; älkää siitä pahastuko! Teillä on valtaa, varaa, onnea, kaikki mikä ihmistä vaan satuttaa. Minulla on ainoastaan ne ruumiinvoimat, joilla pyydän elatusta. Enkö siis jo pääse kilpaamasta teidän kanssa?"