Kaikki nämä yhtäläisyydet somnambulismin ja spiritismin välillä johtavat meidät siihen loppupäätökseen, että me tulemme kuoltuamme juuri siksi, mitä jo eläessä tietämättämme olemme. Me olemme jo täällä eläessämme henkiä ja tila kuoleman jälkeen on pysyvää ja normaaliseksi muuttunutta, kehittynyttä somnambulismia.
Siten ratkaisee salaisten tieteitten tosiasioihin perustuva, monistinen sieluoppi samalla kertaa kysymykset, onko kuolemattomuutta ja millainen se on. Kuta enemmän me tutkiskelemme tätä alaa, sitä selvemmin me näemme, ettei kuolema merkitse yksilöllisyyden häviötä taikka sen sulautumista maailmanainekseen, vaan että me edelleenkin elämme kehittyneempää individuaalista elämää, että siis n. s. kuolleet ovat enemmän kuin eläviä
me. Verrattuna tulevaisen elämän transcendentaaliseen todellisuuteen pitää Giordano Bruno — juuri siksi että hän tunsi salaiset tieteet — maallista elämää yksilöllisyyden supistumisena: "Se, mitä me sanomme kuolemaksi, on syntyminen uuteen elämään ja verrattuna tähän tulevaiseen elämään voisi usein nykyistä elämää sanoa kuolemaksi."[54]
Pytagoreealaiset sanoivat kuolemaa hengen syntymäjuhlaksi.[55] Martyyrien historiassa sanotaan kuolemapäivää syntymäpäiväjuhlaksi (dies natalis) ja Angelus Silesius sanoo kuolemaa "parhaaksi kaikesta". Kokemuksesta me tunnemme ainoastaan tulevaista elämää lähentelevät somnambulien tilat ja samantapaisen tilan ruumiista vapautetuilla hengillä, mikäli nämä voivat jälleen sukeltaa maalliseen aineesen, joka ei ole mahdollista, elleivät he kadota osaa henkevyyttään. Tästä huolimatta näyttäytyy kuolema spiritistisissäkin ilmiöissä yksilöllisyyden kehittäjäksi; ja kun silloin tulevainen tilamme eräässä suhteessa näyttäytyy ruumiilliseksi, saattaa kuolemaa pitää koko meidän olentomme hienostuttajana, tajunnan niin hyvin kuin ruumiillisuudenkin.
Siitä vastustuksesta, jota kuolemattomuuden oppi kohtaa, saattaisi päättää, että se on aivan mahdoton ajatella ja ainoastaan uskon esine. Mutta jos me hajoitamme sen eri osiinsa, niin esiintyy kaksi kysymystä, joihin molempiin täytyy vastata myöntävästi.
Voiko elävä olento jatkaa olemista, vaikka muuttaakin muotoa? Kieltämättä, ja sen todistaa jo maallisen olemisenkin rajoissa perhosen kehittyminen koterosta.
Voiko elävä olento kadottaa tajuntamuotonsa ja kuitenkin vielä elää siihen saakka toimettomana pysyneellä tajunnalla? Tätäkään ei käy kieltäminen. Valvonnan ja unen vaihtelussa meillä on tajunnan vaihtelu ja eläimellisten ja elollisten toimintojen vuorottelu. Vielä selvemmin näkyy tajunnan kaksinaisuus hypnotismissa ja somnambulismissa.
Kuolemattomuus on siis luonnontieteellisesti ja sielutieteellisesti mahdollinen. Siihen tulee vielä sen johdonmukainen varmuus, joka seuraa siitä, että me olemme järjestävän voiman tuote, ja sen kokemusperäinen varmuus, jonka spiritismi meille antaa. Mutta sillä, ken tämän kieltää, on vielä oppimista.
Tosiaan on vanha sielunoppi itse siihen syypää, että on yhä enemmän kadottanut uskolaisiaan. Siten kuin se esitettiin, ei se voinut pitää puoliaan edistyvän tieteen rinnalla. Kysymyksen ratkaisu oli väärä, koska jo itse kysymys oli väärin esitetty. Kun nimittäin kysyy: missä toinen maailma on? saattaa epäilijä selittää koko kysymyksen turhaksi ja sanoa, että nykyinen tähtitiede on näyttänyt, ettei taivasta olekaan. Kun kysyy: mitä meistä tulee kuoleman jälkeen? saattaa oppinut väittää, ettei voi ajatella mahdolliseksi kuolevaisen olennon määrätyllä hetkellä muuttuvan kuolemattomaksi. Kysymykseen: miten me tulemme toiseen maailmaan? ei voi antaa tyydyttävää vastausta. Sanalla sanoen, jos käsittää kuolemattomuuden niin, että sen kautta saavuttaa uuden olemisen ja muuttaa uuteen olopaikkaan, ei sitä voi todistaa. Mutta se voidaan todistaa jatkona nyt jo tajuamattomalla tavalla olevasta tilasta samassa olopaikassa. Saattaa sanoa, vaan ei ajatella, että me kuolemassa muutumme hengiksi. Mutta käsiteltävää on ja somnambulismin kautta todistettavaakin, että me jo olemme henkiä ja ettei kuolema kohtaa meidän olentomme tätä puoliskoa. Maailma toisella puolella ei ole toinen paikka, mihin meidät aivan käsittämättömällä tavalla kuolemassa muutetaan elämään siellä aivan uusissa elämänehdoissa; se ei ole paikan suhteen eroitettu tästä maailmasta, vaan se on ainoastaan tajuntamme toisella puolella.
Toinen maailma on nykymaailma toisella tavalla katseltuna. Mutta sen, joka tuossa toisessa maailmassa näkee huonon korvauksen uskonnon lupaamasta taivaasta, tulee ensinnäkin huomata, ettei olopaikan laatu määrää, onko se taivas vai helvetti, vaan meidän elimistömme laatu ja suhde, missä se on tähän paikkaan. Tämä maailma ja toinen maailma, vaikka ovatkin objektiivisesti yhdistyneet, voivat kuitenkin subjektiivisesti olla asujamilleen tuiki erilaiset, niin, kenties ei niillä ole vähäistäkään yhtäläisyyttä. Siirtyminen jo meidän havaintotavastamme tässä elämässä siihen, joka toiselle elämälle kuuluu, on todella melkein sama kuin muuttaminen toiseen maailmaan, koska ei ole yhtäläisyyttä niillä vaikutuksilla, joita olento tässä elämässä ja olento toisessa elämässä saavat samasta maailmasta. Mutta myöskin näiden maailmoiden asujanten toimintatapa, siis koko niiden olemistapa, on aivan erilainen. Vaikkapa vaan ainoastaan ne epäkohdat, jotka ovat yhdistetyt meidän karkeasti aineelliseen ruumiillisuuteemme, äkkiä poistettaisiin meidän maallisesta olemisestamme, tuntuisi elämä meistä ikäänkuin taivaalta. Ainakin me siis olemme varmat tästä tulevaisesta taivaastamme, vaikkei mitään paikanmuutosta tapahtuisikaan. Jos edelleen otamme huomioon, että maalliset aistimemme enemmänkin ovat haittana meidän tiedollemme kuin ne sitä edistävät, niin täytyy näiden haittojen poistuttua meidän tietomäärämme kasvaa, samoinkuin jo somnambulismi meille opettaa, että olennot toisessa elämässä ovat laajemmassa ja vapaammassa suhteessa luontoon kuin me, jota suhdetta yhä kehittää eetteristen olentojen liikuntatapa paikassa. Sanalla sanoen: tämä meidän maamme, jota jo niin usein on sanottu surunlaaksoksi ja katumuksen maaksi, saattaa kuitenkin olla toisenlaatuisille olennoille autuuden koti.