Bakkus-urojen vapasukullisuuteen kohoittamisesta.
19. Bakkuksen vapasukuiset.
20. Bakkus-urojen ens'kerran Tähti-niekoiksi koroittamisesta,
ja miekkansak miehistymisestä.
21. Bakkus-urojen tois-kertana Tähti-niekoisi koroittaissa.
22. Tähti-niekkojen valallen käyttäminen, Joukunnon vietös-juhlalla.
23. Bakkuksen Opetus- ja Rukous-kirja.
24. Ulla lähtöö veneh-matkalla Halikosta Helsinkiin.
25. Ulla lähtöö vesi-matkalla Veaporiin.
26. Kaisaniemessä. Keväen tultua.
27. Kaisaniemessä. Suurus-paloilla.
28. Töölöön, illan suussa, tultaissa.
29. Kortin-lyönti.
30. Juhannuksena.
31. Ulla Urpiaisen moninaiset elämän-vaiheet.
32. Ullan linnaan kuljettamisesta.
33. Peloittivat Pöllöistäkin.
34. Selkeänsäk soamisestaan.
35. Annikka.
36. Susanna.
37. Partalan ristiäisihin.
Kolmas vihko:
38. Pitoihin kuhtuminen. 39. Kolehmaisen kuolemasta. Peä pohmelossa. (Toisen jatkoksi.) 40. Tanssistapa tappeluhun. 41. Tanssiloista. 42. Hollimiehet. 43. Jaakon-päivänä olvelassa. 44. Jeä-hyväiset Tapiolan ruohistossa. 45. Pioista poislähtiessämme. 46. Vanha Jussi. 47. Ukot, olvelassa ollessaan. 48. Viinan juoja. 49. Juopuneen horaajamista telmätessään. 50. Hanno Haikarainen. Pahalaisellen kirjuttaessaan. 51. Juoppo-lallin valittaminen. 52. Kuollessani, ja olvelan rapuilla istuessani. 53. Kuolemaisillani. 54. Kalle Kaukoisellen vaimonsak hauvattaissaan. 55. Maineheita muista maista. 56. Ullan vesillen mäntyä, ja Kaisaniemehen tultuansak. 57. Ukko Noak.
ENSIMMÄINEN VIHKO
Esipuhek.
Näytteä kyllä kuin Suomen Runotar istuisi vielä tuppisuuna, aina siitä päivästä kuin ruvettiin ensin soaha Suomalaisia vanhoja runoja painetuiksi. Nyt on jo lähes 50 vuotta siitä päivästä kuin heitä ensikerran julistettiin, eikä ouk vielä koko tällä ajan-välillä yksikään ainoa kunnollinen Runoilia, kuuluisana kukkujana, Suomessa ilmestynyt — Herrasväestä liijaksikin. Mistähän se tulloon? Ja kuitenkin on runomisen henki aina vielä kielessämme pysyvä, ellei aina mielessämme. Se tuloo, uskoisimme, siitä — että tämä vanhanaikainen runoilemisen tapa on nyt jo meissä lakkauntumassa, kauvan tätä suomalaista kansoa jo palveltuansak; ja toinenki, nyky-aikaisen runoilemisen henkitär, vielä meissä synnyttämätäk; varsinki sen puolesta ettemme ouk ollut miehiä kielellämme käsittämään muihenkaan kansojen runollisuutta, liijoinki heijän parhaimpia Runojoitansak.
Tähän moamiehiämme kehoittaakseni, uskallan tässä julistaa näitä kokeitani soattaa suomeksikin Ruotsin kaikin kuuluisamman Runoilian laulelemia. Monta on siellä kyllä ollut mainiota Runonseppeä, niin vaimon- kuin miehenki-puolta, niinkuin Lengren, Lidner, Leopold, Kellgren, Stagnelius, Atterbom, Tegnér, Franzén, Choraeus, ja paihti heitä vielä monta muitaki, jotka kyllä ovat koittaneet jännittää kanteleitansak: ja joista jokainen on kyllä aikanansak ollut aika Runoniekka, ja tullut kansalaisiltansaki kaikin puolin kehoitetuksi ja ylistetyksi; voan kaikki on heijän kuitenkin täytynyt uneuksiin jeähä, ennen kuin Bellman muistostamme murenee. Aika ei annak tällä kertoa hänestä enemmin puhua; ainoasti sitä, että hään lauleli mitä toiset oisi ehkä halvaksi kahtoneet, ja vielä ehkä kunniansak puolesta sopimattomaksi. Kuin toiset ottivat aineeksensak puhua mahtavammista asioista, herin vielä henkellisistä, niin Bellman lausui alhaisemman kansan seännöttömistä tavoista, ja heijän joutavaisista huvituksista — viina-kapakoissa ja tanssi-paikoissaan. Eikä hään siitä puhuk meillen tarioittamisen tavalla; hään antaa heijät itek puhua ja pauhata, juuva ja tapella, juuri silmiimme nähen; jostapa myös hän on omasta mietteistään, ja oatoksistaan, eipä paljon nävyk missään, eikä tunnetak; — ainoasti näitä hänen viina-sankaria ja juoppo-junkkaria. Niinpä Bellmanin tarkoitus ei ollutka sen suurempi kuin, pullonsak eäressä, huvittaa ja hauskuttaa tuttaviansak — puheillansak näitten pääkaupunkilaisten tavoista ja käytöksistä, alhaisemmasta kansan seävystä; joita hään sanoillansa, soitoillansa, ja vieläpä matkimisella ja muotostuttamisellansak, toimitti meillen niin luontevaisesti, kuin oisimme varsin ollut soapuvilla tätä kahtoamassa. Tämä onkiin näijen laulujen ainoa ansio. Mutta niin vähäinen ja mitätöin kuin se teistä ehkä näytteä, niin mainio, jalo, tavatoin, ja mahottoman kaunis se on kuitenkin taijollisuutensak puolesta.
Sanotaan kyllä: "peähän piikaa katsotaan, jalkoihin jaloa miestä," ja niinpä onkiin. Äijät älyt ei jokainen voik arvata, eikä ymmärryksellänsäk käsittää; sillä siihenki jo tarvitaan toista tointa, ja älyä. Ilmankos olen kuullut monen moittivanki hänen laulun-laitoksiansak, sanoen heissä löytyvän yllytyksiä juopumiseen, ja kehoituksia huikentelevaisuuteen ja irstanaisen elämisen-tapaan. Niin vähä tuntoo tuhma viisaan puhetta; sillä "siitä viisas virren otti, jost'ei tuhma tunnekkaan".
Mikä siitten teki Bellmania muita kuuluisammaksi? mahtaa ehkä joku teistä kysyä. Se sen teki, ettei astunut toisten askelillen, eikä muihen jälkiä myöten. Teki itek omia polkujansak, astui uusilla uroilla, lauluillensak laski latuja. Sempä tähek häntä eläissään eivät miksikään arvanneet, vieläpä polkivat ja soimaisivat; ainoasti muutamat hänen tuttaviansak, ja ystäviänsäk, ymmärsivät häntä kunniassa piteä. Vasta kuoltuansak, kuin olivat jo katoneet hänen kieli-lakkarinsak — silloin vasta toisetki silmänsäk avaisivat, nimensäk kiitoksilla mainihtivat, pystyttivät hänellen kunnia-pylväitä (ärestoder); eikä löyvyk sitä miestä koko Ruotsinmoassa, joka ei ylpeileksen mokoman miehen heissä syntyneen. Niinpä se on käynyt ainaki moailmassa, ja niin se on vielä vastakin tapahtuvana, että joita yhtä-ikuisilta paljon mainitaan, ja hyvin ylistetään, niin heitä — ajan peästä ehkä, ei paljon arvatak miksikään; ja toas jotka heiltä poljetaan ja alennetaan, kosk'eivät ouk kaikissa (vielä joutavissaki) heijän mieltänsäk noutaneet, niin heitä ehkä mainitaan ja ylistetään kansalta vasta nousevalta. Tämä onki aivan luonnollinen tapa; sillä kuin toiset ovat kilvoin hakeneet oman aikansak kiitoksia, tullaksensak sillä kuuluisaksi, niin ovat toiset, tuosta huolimatak, enemmin tarkoittaneet jälkeen-tulevaisensak hyötyä ja etua, josta ovat teiltä arvonsakki ansaihtevia.
Aikomuksemme olisi tässä sentähen ei ainoastaan suomentoo Bellmanin parhaimpia ruotsin-kielisiä laulelmia[1] — eikä aina juurin sanasta sanaan, mutta kuitenkin säilyttämällä, ja tavoittamalla, Runottarensak henkellisyyttä, eli — niinkuin hään oisi, meijän mielestämme, ehkä itekki niitä synnyttänyt, jos oisi heitä suomeksi kirjoittanut; voan yrityksemme on tässä myöski ollut Suomenmoahan sovittamaan, ja koto-paikoillamme (varsinki näillä Heisinkin tienoilla) istuttamaan, ja kasvattamaan, tämän kuuluisan ja mainion ruohtalaisen Runoilian lauluja ja lausumia, jotta sillä saisimme heitä kokonansak omistetuiksi, niin että heitä tuskin ouvoiksi eneän tuntisitten, ettekä vieraiksi vielä sanoisi. Tähän tarpeisehen olemme ei ainoastaan perustaneet kaikki heissä tavattavat paikka-nimet — tähän meijän Suomenmoahan, mutta suomalaisiksi myöski muuttaneet kaikki näissä lauluissa mainitut suku- ja ristimä-nimetki (niin miesten kuin vaimojenki) jättäin ainoasti yhön, kummastakin — toinen miesi-puolisen, toinen vaimo-puolisen —muuttumatak (nimittäin Muovita ja Ulla) ei muuksi, kuin merkiksi muka tästä heijän ruohtalaisesta syntyperästä. Eikä vielä sillä kyllä! Mitä Bellmanissa puhutaan monesta erinäisestä henkeetä, sen olemme toisinaan yhyttäneet muka yhellen; niin myöski toisappäin; mitä hänessä yhestä mainitaan, niin senki olemme välisten sovittaneet, ja jakaneet, monellen erityisellen — vähä kullenki. Muutenki olemme asettaneet näitä Bellmanin lauluja varsin toisehen järjestykseen, kuin ovat ennen olleet, Laulujansak ja Loilujansak eroittamatak. Oatoksemme oli kyllä alustapäin — yhtäläisten, tahi aineensak puolesta samantapaisten laulujen yhyttämällä — synnytteä heistä joitakuita vissinäisiä laulu-lahkoja; voan koska pelkäisimme heijän sillä-tavoin, yksi-aineisuutensak suhteen, ehkä kyllästyttävän lukioitamme, niin toimitetaan heitä nyt muka sekaisin — erintapaisia rajoittamatak. Yksi-muotoisia ne ovat kuitenkin syntyjään.