Koska nyt Bellman kaikista ruohtalaisista Runoilioista toella luetaan, meijän arvataksemme, toisia monta sukkelammaksi ja iloisammaksi, niin älynsäk kuin taitonsakki puolesta — jonka vertaansak ei ole vielä nähty, ja tuskin ehkä vielä vastakaan on nähtävänä, koska ainoasti hään, yksinään, on hyvä meitä naurattamaan ja hauskuttamaan — niin totta voaittaisiki miestä toista, hänen mokomatansak, muita muka muhkiampata, käsittämään ja kielellä vielä toisella kunnolla käyttämään hänen toimittamat laulunsak, kuin on miesi muka minussa, puolta pahassa pojassa. Voan kosk eivät muutkaan ouk tähän kyenneet, niin enkös mä tuohonki toki uskaltaisi ruveta? Onhan niitä jo ennenki yrittänyt, kokenut jo kovempiakin.[2]
Mutta kysymys on tässä, ensinnik: "outkoha Suomenkieli jo siihen kuntoon meiltä harjoitettu, ja niin paljon jo viljelty tievollisissa niinkuin taijollisissaki aiheissa, jotta on hyvä muka käsittämään, ja omalla puheellansakki jo toimittamaan mieli-aloja tämän miehen?" Ja vielä toiseksi: "löytyykö meijän moassa jo niin monta suomenkielen ystävätä, jotta ovat miehiä muka ei ainoastaan oikeen ymmärtämään hänen juohotuksiansak, mutta myöski kannattamaan heijän paino-kustannuksiansa?"
Tämän koitteeksi olen uskaltanut, julistamisella näitä aikeitani — tähän työhön ruvetakseni; huomatakseni — onko aika siihen jo sopiva? onko siihen mieli taipuvainen? Sillä jos suinkin voan näitä suomennoksiamme suosiolla ja lempeyellä vastaan otetaan, eli jos heitä ees mielellä kuunleskeletten, niin olkoon se to'istukseksi jotta vielä toisiaki heitä halajaisitten; jollon mielisimme ei ainoastaan jatkaa, ja lisätä näitä laulun-laitoksiamme, mutta soisimme myöskin (jos voan varat, ja tilaisuus, myöten antaa) sopivaisilla puussa kuurmatuilla kuvilla kaunistella heitä elikä — silmissänne nähen. Eikä vielä sillä kyllä! Tahtoisimmepa vielä, jos ei ennen niin toki kirjan lopulla, liitteä tähän Bellmanin omaa kuva-muotoansak, ynnä hänen Djurgårdin tapiolassa pystytettyä muisto-pylveänsäk, ja siihen vielä, paihti kopion käsi-kirjoituksestaan, kerroitella lyhykkäisyyessä hänen elämän-laitansak, niin hyvin kuin näitten toistenki tässä laulettuihen juoppo-sankarien ja viina-veikkoisten monennaisia elämän-vaiheita. Sillä välillä olemme laulujen ala-liitetyillä muistutuksillamme koenneet, kielen niinkuin asianki puolesta, valaista minkä mitäni voan sopii, paikkoja teillen tuntemattomia, sanojaki ehkä selittämättömiä.
Voan toas toisappäin, jos etten mielistyk näihin laitoksihimme, niin silloin emme myöskään eneän tahok heihin puuttua, voan taukoamme tykkänään pois koko näistä tuumistamme, ja herkiämme järkiään pois näitä enemmän teillen toimittamasta, koska ett'en kuitenkaan heihin tyyvyk, ettenkä miellyk. Onhan tuo kuitenki niin paljon, jotta ovat olleet teillen tarjoiksi; ehkei niitä toistek eneän tarjoitakkaan. Niinpä sanotaanki: "jok'ei otak tarjottaissa, hään ei soak tarvittaissa."
Kuitenkin uskoisimme — vaikka Bellman kyllä oli niiten aikojen kasvattamia lapsia, jollon enempi arveltiin tätä moailmallisuutta kuin henkellisyyttä (josta myös moni teistä ehkä luuloo hänen laulujansak, varsinki nykyisinä aikoina, olevan meillen sopimattomia) — jotta tämä meijänki aika oisi sovelias, ja mahollinen, omistamaan näitä hänen synnyttämiänsäk, niinkuin muitaki jalollisia mielen vehkeitä, liijotenki koska kuvailoovat sentapaista elämätä, luonnollisella ja varsin eläväisellä valollansak, jota oisi meiltä vältettävänä ja kavahtettavana.
Sillä jos ensin mielemme tarkoitamme — tämän raa'an ja harjoittamattoman kansan puoleen, niin näyttäiksen tämä aika meistä olevan tähän varsinki soveltuvainen, senki puolesta, että koska ahkeroitamme soahaksemme tätä viinanjuontia kansastamme varsin pois-kavottaneeksi, ja järkiään hänestä hävittäneeksi, niin eipä se synnyk siittenkään — ilman jotakuta toista, parempata, hänellen kostoksi tarjoittamatak. Sillä kuin kielletään häneltä pois tätä soastallista, moallista, nautintoa, niin antakaatte hänellen toki ees, sen siassa, jotakuta toista parempata, ja henkellisempätä, huvitusta; jota tavataan laulujen, ja soittojen, suloisessa ajan-viettämisessä; sillä jotaik nautinnosta (niin henkellistä kuin moallistakin) tarvihtoo ihminen — iloitellaksensak, alhaisemmissaki kansan seävyissä. Ja koska nyt nämät laulutki värein kuvaileevat juomaria, juopuneita, juopumista ja juominkiaki,[3] ynnä heissä harjoitettua irstanaista, huikentelevaista ja kelvotointa elämän laitaa, niin sen parempata neuvoa (meijän luullaksemme) tuskin tarvitakkaan, kuin jos julkisesti nauretaan ja lauletaan heijän kevytmielisistä käytöksistänsä ja mielettömistä hullutuksistaan.[4] Ja jotta vielä paremmin tätä oivaltaisitten, olemme kunkiin laulun nojassa, aina ensin alakirjoitetuilla muistutuksillamme, tähän mielenne tarkoittaneet, luontonsak muka ilmoittamalla.
Muutenki koska nämät laulut ovat luonnostaanki hyvin iloisat, ja lystilliset — jo syntyänsäkki; ei ainoastaan sanojensak suhteen, mutta vielä monta ehkä suloisemmat, ihanammat ja mieluisammat — kauniinsak soittonsak tahi laulantonsak puolesta, niin olemme kahtoneet tarpeelliseksi tähän sovittaa heijän soitantojaki, koska niillä voivat henkellisesti meitä mielyttää ja huvittaa — paljon parempi kuin juopuneiten joutavat lorut, ja tämä julma viinan-juonti, joka meitä väliin koittaa ja myrkyttää, sekä ruumiillisesti että henkellisesti. Vaikka kyllä kirjan hinta sillä nousoo kahta kalliimmaksi, niinkuin arvonsakki, niin tiemmö tätä kuitenkin jotta ei oisik vailla mitään, eikä puuttuisi jotaik meijän puolestamme. Ja mitä toas hintaansak kuuluu, niin olemme kahtoneet soveliaaksi painattoo aina vähä kerrallaan, pienemmissä vihkoloissa, jotta tulisivatten sillä tavoin huokiammaksi teillen ostoaksenue.[5] Olemmeki jo ennen to'istaneet[6] jotta nämät sanat, (tahi laulut) ovat niin yhteen-juotetut heijän laulantohonsak (tahi soittoonsak) ettei heijät käyk mitenkään toinen toisestaan eroittaminen. Ne kuuluuvat yhteen kuin henki ja ruumis: otak heistä yksi pois — kumpi-tahansak — niin sull' on ainoasta paljas roato, tahi tähteet, jälellä. Voan ei sillä kyllä että heitä lauletaan,[7] heitä piteä lauluissaan myös käytättämään tahi muotostuttamaan, eli mukauntumaan (laitteleita) luontonsak mukaan; sillä meijän piteä ei ainoastaan korvillamme kuulla, mutta myös silmillämme nähä heijän menonsak, jos mielimme heitä ymmärteä.
Meillä on eläissämme — toen perästä sanottu — niin paljon, ja niin monenaista, huolta, surua ja murhetta (ja on meillä syytäki surua) joka teköö päivämme sumuiseksi ja haikiaksi, vaikka koko moailma on luotu riemuksi ja iloksemme; — itek olemme sen suruksi survanut, ja päiviämme surkutellut. Niin kahtokeepas lintuja noita laulavaisia, heiniä tuolla nousevaisia, tahi päiveä meillen paistavaista — kaikki riemastuuvat, ja riemuileevat. Niin — mitäs siitten joutavista nurisemme, ja mielessämme muikistumme? Silläpä meijän ei piek iloja paheksia, eikä kielteä toisiltammo luonnollisia huvituksia. Näistä ovat muita monta viattomat, kuin koska ystävämme joukossa istumme ja iloittelemme — ei liijan paljon juomisella, eikä syömisellä — ei tora-puheella eikä telmeämisellä, mutta kuitenkin jollon-kullon ehkä Jumalan-ruuan kohtuullisella nauttimisella, jota vielä laulut lauhtuttaa, leikki-sanat lepyttää. Ja jos jokuki sana joukossa tuntuisi teistä vähä ramakaksi, niin ei meijän piek siitä pahastua;[8] se meni kuin tulikin, korviamme sivuitten; sillä ei kaikkia karvaisia korvennetak, eikä kaikkiakaan puheita puntarihin pannak. Sillä jok'ei sallik leikki-sanojakaan kuullaksensak, suuttuu pilkka-puheisehen — hään mänköön toiseen tupaan, kussa ahkerasti aina itketään ja huokataan! Siellähän kyllä veljensäk löytää, suru-suulla ja pahoilla mielin, vieläpä — tora-tapainen ja kuiva-puheinen.
Vielä toiseksi, jos herrasväestä puhutaan, ja meijän valaistetun kansan seävystä, niin uskoisin vielä suuremman syyn löytyväksi näitä lauluja julkaisemaan. Sillä jos mielimme eistyttää suomenkielen hajoittamista vallasväenki kansan seävyssä, niin eipä se synnyk milloinkaan paljailla joutavilla loruilla, ja jaarituksilla, eli tyhjillä suun-sanoilla, ell'ei meillä ouk tarjoittoo heille parempia (sekä tievollisempia että taijollisempia) mielen-nouteita, tahi hauskempia ajan-vietoksia. Luulisimme sentähen jotta somia ja soreita soittoja, sukkelia puheen-pulmia ja sanan-juohotoksia, voan liijaksikin kauniita kansallisia laulelmia, ja suloisia joukollisia runoilemia — paihti kuvallisia näytelmiä, kunnollisia kirjoittamia, ja muita semmoisia mielemme huvittelemia — olevan siihen ehkä enin tarpeellisia ja vaikuttavaisia.
Vihtoin vielä ilmoitamme syytä, minkä puolesta tässä nouvatamme Savon suomea, ja käytämme tätä ennen meiltä jo harjoitettua kirjoitus-tapaa. Se, joka tästä tahtoo selvempätä tietoa, niin häntä osutamme Otavan 1:seen Osaan.[9] Eroitus puheessamme ei ouk suuri, ell'ei sitä voan suuremmaksi suurennetak; sillä ymmärrämme hyvin kyllä toinen toisiammo, jos voan ymmärteä tahomme.[10] Mutta sitä vastoin luulemme isoksi voitoksi olevan kielemme puolesta, jos kaikkia hänen erinäisiä puheen-murteitansakki kirjallisesti käytetään, ja tievollisesti viljellään. Tätä Savon ja Karjalan suomea vielä liijaksikin, koska heissä on vielä säilynyt moni tapa ja taipumus kielemme käyttämisessä, mitkä toiset ovat jo aikojaan heittäneet; ja josta ovat muita murteita ei ainoastaan rikkaimpia, mutta myöski, runollisuutensak suhteen, kauniimpia, ja monta sointuvaisempia. Paihti tätäki, niinkuin koko kansa tykkänänsäk keäntyisi mitättömäksi, tahi perin pois-katoisi, ellei hänessä löytyisi tätä ihmisten erinäisyyttä, niin vaipuisi myös kielestämme koko hänen henkellinen vointumisensak, ett'ei hänessä löyvyk tätä murteisten moninaisuutta; joka on haettavana, ja tavattavana, ei ainoastaan hoastaissa, suullisissa puheissa, mutta myöski kirjuttaissa, kirjallisessa kielessämme. Jos olisi teillä e.m. iso joukko lapsia, suuria ja pieniä, nuoria ja vanhoja — tekisiköhän mieli kennen kasvattamaan toisia, toisten tukahuttamisella? Niin eikös siitten kaikki suomalaiset sanat, niin luoteesta kuin lännestäki, etelässä niinkuin pohjoisessaki — kuuluk tähän yhteiseen kielehemme; mitäs siitten kirjoissa vihoa kannatten toisillen, kuin etten kuitenkaan suullisessa puheessa voik rajuuttoo heitä seuroistanne.